Pieni, perustunnoltaan hyvin nykyaikainen keskusteludraama »Merenkylpijä-neidot» on taas luotu yhtenäisellä intuitsiolla. »Helkavirsissä» on monta kantavampaa runoa, mutta ei monta, jossa niin muinaisaikainen fantasia herättäisi niin herkästi nykyaikaisen mielialan; ei myöskään monta niin vähin elein suoritettua draamaa. — Lippo linnustaja on vanginnut kauneimman öisin kylpevistä Hiiden-neidoista, varastamalla tämän siivet. Lunnaiksi niistä hän vaatii hätääntyneeltä immeltä suunantoa. Impi kieltää ja rukoilee, ja sitä mukaa kuin päivä nousee vuorten takaa, sitä mukaa jännitys kasvaa. Päivän kohoittaessa päätään neito vihdoin taipuu. Mutta idylli päättyy syvään traagilliseen tuntoon:
»Sai pukunsa peilikylki, antoi suuta sulhoselle linnunluisella nokalla, veen suulla verettömällä: hymy hyytyi, silmä sammui, pois kulki kultainen elämä, muuttui mieli miehen nuoren. — Neiti lentohon lehahti noustessa kesäisen päivän.»
Tämä allegoria on rakennettu välittömistä havainnoista ja elämyksistä; asioilla ja henkilöillä on vain symbooliset nimet.
Sekä rakenteeseensa että mielikuvituksensa voimaan nähden alemmalla asteella on toinen lemmentragedia, »Impi ja pajarin poika». Siitä puuttuu tiivistys ja sen tyyli on karumpaa, sisäisistä näyistä köyhempää kuin useimpain »Helkavirsien». Lopussa sen tunnelma kuitenkin kohoaa sangen voimakkaaksi.
»Oterma» ja »Katerma» on »Helkavirsistä» ainoa, missä eroottiset intohimot varsinaisesti johtavat elämänsuhteet väkivaltaiseen taitteeseen. Se on ehkä pikemmin taitavasti sepitetty näytelmä kuin sydämen syvimmästä puhjennut runo, mutta se on täysivaltaisella näkemysvoimalla luotu. Luonnonvaistojen herääminen sekä asteettainen selkeentyminen mieskohtaiseksi intohimoksi veljeksissä on ainakin erittäin kehittyneellä dramaattisella keksintäkyvyllä esitetty. Ja varsinkin Oterman manaus herättää ehdottoman draamallisen päätöstunnelman:
»Mik' on verta veljessäni, painu paatena merehen, mikä nuorta naisessani, nouse siipenä kajavan, etteivät toistansa tavanne, eivät syyllistä syliä! — —»
Näiden eroottisten »virsien» ryhmään kuuluu vielä ballaadi Kaleva-kuninkaasta. Tässä runossa on vähimmän sydäntä-sykähdyttäviä momentteja, vähimmän tunteen nousua ja laskua. Sitäpaitsi se on »Helkavirsien» ainoa sepitelmä, joka aiheeltaan tuntuu olevan selvästi riippuvainen vieraasta esikuvasta. Tarkoitan »Tannhäuser»-tarua (T. Venus-vuoressa). Sekä saksalaisen että suomalaisen tarinan sankari joutuu vuoren haltijattaren viettelemänä rikollisuuteen, jota katuen lähtee vihdoin sovitusretkelle pyhään paikkaan. Mutta Eino Leino on käsitellyt tarinaa — niinkuin tuntuu — vähällä inspiratsiolla: hänen runonsa on aivan suoraviivainen juoneltaan, ja se päättyy siihen, mistä Tannhäuser-tarun sisäinen kohoaminen oikein alkaa (paavin ankaruus T:ia kohtaan, näkymättömän voiman ihmetyö).
On vielä mainitsematta kaksi kuvausta, joissa inhimillinen ympäristö elää välittömästi kertomuksen kulun mukana: »Räikkö Räähkä» ja »Mantsin laulu». Ne ovat molemmat vainoajan-kuvia, kuten »Orjan poika». Joskaan eivät aatteelliselta kantavuudeltaan, niin kuitenkin elämäntuntonsa ja kuvauksensa täyteläisyyden takia ne kuuluvat »Helkavirsistä» voimakkaimpiin. Ne tulvehtivat lyyrillistä paatosta, eepillisiä näkyjä, niissä draamallinen tunne kohoaa ja kirkastuu väkevästi loppua kohti.
Kuinka inhimillisesti liikuttava onkaan Räikön, kavaltajan, sielundraama!
»Tuo turilas, Räikkö räähkä, neuvoi tien viholliselle kahden kallion lomasta, syksy-yönä hiljaisena; teki sen henkensä hädässä.»