Viimeisten säkeiden kuulas näky virittää taas kirkkaan, lempeän loppuakordin.
Yksi idylli on »Helkavirsissä»: Kristus-legenda »Tyyrin tytti». Yhtä tuoksuva ja valoisa on jumalihmisen kuva siinä kuin »Luojan leivässä». Nämä Kristus-miniatyyrit, niin vaatimattomat kuin ne ovatkin, ovat alkuperäisen runoutemme ainoita onnellisesti syntyneitä Kristuksen luonnekuvia. Molemmassa ballaadissa on hänen rinnalleen asetettu mitä herkimmällä kädellä piirretty tytönkuva. Toisessa runossa Mestari esiintyy nöyryyden esikuvana ja sydämen lempeyden palkitsijana, toisessa hyljätyn ilona. Ei ole mitään teennäistä näissä kuvauksissa; ne ovat syntyneet synnynnäisen lyyrikon lyyrillisimmillä hetkillä.
Lyyrillisessä mielialassa, ajatuksessa, tarinassa on aina oma mystiikkansa: näkyväisten asiain ja sisäisten tuntojen salainen yhteys. Edellisten legendain mystiikka on sydämen välittömällä ymmärtämyksellä omaksuttavaa. Hämärämpiä tiehyeitä saa ajatus kulkea »Ihalempi»-runossa, joka taas on Neitsyt Maaria-legenda, uudesta maanäärestä keksittynä. Siinä kyllä sykäyttää voimakkaasti sydäntä hyvän Jumalan julistus metsän viemälle immelle:
»Kun lie pilvi kulkenunna, olet tytti pilven tytti, kun lie kaste langennunna, olet siunattu kaponen, kun lie pudonnut tähti, olet tähden synnyttävä, sankarin sotasukuisen, miehen suuren, miekkalemmen.»
Mutta tämä ballaadi jää sittenkin kauniiksi saduksi: pilvi, kaste, tähti ovat vain pilvi, kaste, tähti, ne eivät kohoa symbooleiksi, jotka antaisivat kiinnekohtia syvemmälle psykoloogiselle ymmärrykselle. Ei käy selville, mitä todellista yhteyttä pilvellä, kasteella, tähdellä on immen sisäiseen tilaan; on kuin runon rakenteesta puuttuisi joitakuita soluja. Sen vaikutus jää satumystiikan varaan, — tai korkeintaan reflektiivisen ajatuksen, joka tähden ja kastepisaran heiastuksista kutoo hennon sillan sadun ja toden välille.
Samanlainen taipumus liian suppeaan, viittauksittain etenevään kertomatyyliin on jättänyt »Orjan poika»-ballaadin keskeneräiseksi. Siinä tämä oraakkelimaisuus on sitä valitettavampaa, kun runo on aivan loppupuolelle saakka erittäin voimakkaasti ja kirkkaalla inspiratsiolla kirjoitettu; aihe olisi ollut täydellisen työn arvoinen. Runo tehoaa kyllä yksityisillä, mahtavilla eepillisillä näyillä, kuten seuraavalla vainoajan kuvalla:
»Lappi laajalti savusi, kylät jäivät kylmillensä, poikaset porossa itki, koirat vuorilla vaelti.»
Ja siinä on ripeä tempo, joka laantuu lyyrilliseen väreilyyn orjan pojan heleässä unennäyssä:
»Puikoivat punaiset pulkat punaisilla kukkuloilla, siukoivat siniset petrat sinisillä virransuilla, jolui joutsenet hopeiset, käet kukkui kultahiset, käet kukkui, linnut lauloi, vihannoivat viidat kaikki Lapin suuressa suvessa yössä päivän paistamassa.»
Mutta seuraavat säkeet eivät jatka edellä punottuja psykoloogisia säikeitä, vaan jättävät perspektiivin eteenpäin hämäräksi. Kertomuksen selvä draamallinen kehitys katkeaa lyyrilliseen tunnelmakuvaan, sillä loppusäkeissä ei ole sitä impressionistista välähdystä, joka niihin on koetettu saada.