Kiihkeä sisäinen liikunta alkaa vaatia yhä vapaampia ja samalla sisäisesti kiinteämpiä rytmejä. Runoilija alkaa myös yhä itsetietoisemmin tehostaa säkeitänsä kuvallisin ilmaisukeinoin. Tosin hän vieläkin vain erittäin onnellisina hetkinä saavuttaa kuvakielen loogillisen yhdenmukaisuuden, mutta runolla on kuitenkin selvä taipumus entistään täsmällisempiin ääriviivoihin, monumentaaliseen esineellisyyteen. Hänelle alkaa »kangastella» vallan uusia, syntymässä olevia kuvamaailmoita.
IV.
Huomattava enteellinen seikka »Kangastuksissa» on ballaadien runsaus. Useimmat, kuten laaja sikermä »Perman taru», ovat tosin köyhällä mielikuvituksella luodut sekä tyylillisesti perin väljiä. Mutta joukossa on muutamia runoja, jotka todistavat kuvakielen kasvavaa voimaa: paitsi »La Tricoteuseä», varsinkin kaksi plastillisella näkemyskyvyllä suoritettua runotarinaa: »Kimmon kosto» ja »Luojan leipä». Ne ovat jo verrattomasti itsetietoisempaa taidetta kuin Eino Leinon aikaisemmat taruaiheiset sepitelmät. Niitä hallitsevat lujat ääriviivat, jotka eivät salli mielikuvituksen leiskahdella satunnaisten sana-assosiatsioitten mukaan. »Kimmon kosto» on hiukan koristeellinen tyyliharjoitelma ja sellaisena, varsinkin draamallisen jäntevyytensä takia, sangen onnistunut. Sanonnaltaan yhtä täsmällinen, mutta sävyltään omintakeisempi sekä täydempi sisäistä elämää on »Luojan leipä»; siinä on samaa seesteistä legendan-hohdetta kuin Edelfeltin taulussa »Kristus ja Mataleena». — »Kimmon kosto» on ikäänkuin siltana siihen eristettyyn maailmaan, johon jälkimäinen ballaadi täydellä oikeudella jo kuuluu: »Helkavirsien» legenda- ja tarumaailmaan.
Rohkeampaa yritystä ei yhdenkään suomalaisen lyyrikon mielikuvitus ole suorittanut kuin Eino Leinon hänen »Helkavirsissään» (1903). Luoda niin vegetatiivisen rehevän mielikuvamaailman kuin kalevalaisen naapuruuteen kerrassaan uusi, ennen olematon mikrokosmos; herättää edellisestä eloon nimettömiä henkilötyyppejä, selkeennyttää niitä sisäisesti ja tyylitellä ulkonaisesti sekä siirtää ne uuteen ilmapiiriin, korkeamman ja kuulaamman taivaan alle — siinä teko, joka edellytti sellaista kalevalaisten laulajien nykyaikaista jälkeläistä kuin Eino Leino on. Niinkuin nuorallatanssijan täytyy korkealla teräslangallaan vakauttaa mieleensä värähtämätön tyyneys, jotta ei suistu turmioonsa, niin tuntuu Eino Leinokin suorittaneen tämän tekonsa yhtenäisellä ja tyynellä luomistahdon jännityksellä. Ero hänen ja nuorallatanssijan teon välillä on vain se, että runoilija teki sen kylläisellä sydämellä eikä näyttääkseen taituruuttaan jumalien leikissä.
Vaarallisin teko houkuttaa voimakasta väkevimmin. Nämä oudot, syvältä rotumme mystillisimmästä menneisyydestä kumpuilevat näyt avasivat parhaaseen voimaansa ehtineelle runoilijalle maailman, jonka valloittamiseen hänen kannatti koota koko henkinen mahtinsa, ei ainoastaan synnynnäinen alkusuomalainen mielikuvituksensa vaan myös runsas, elämysten ja runoilijaintuitsion kautta voitettu elämänviisautensa. Siinä hänelle tarjoutui riemu, joka ei tule monen runoilijan osaksi: koettaa oman rodun ja omien mieskohtaisten elämysten läpi avata perspektiivi koko yleisinhimilliseen elämään sekä noita elämyksiä selvittämään kehittää perinnäisrunouden pohjalta kuvakieli, joka on sekä omintakeinen että nykyaikaisen taiteellisen viljelyksen tasalla.
Ja runoilija suoriutui erittäin onnellisesti suuresta yrityksestään. »Helkavirret» ovat pätevin todiste siihen, että aivan kotoisista aineksista ja kotona viljeltyihin muotoihin voidaan luoda ei ainoastaan omintakeisinta, vaan myös persoonallisesti kehittyneintä runoutta. »Helkavirret» ovat homogeenisimmin suomalaista lyriikkaa, ja samalla niiden kantavuus nykyaikaiseen henkiseen elämään on voimakkaampi kuin minkään muun suomalaisen runokokoelman. »Helkavirsillä» on klassillisuuden tuntomerkit.
* * * * *
Eino Leinon ei tarvinnut huolia ajan ja paikan määrittelemisestä, saadakseen runokertoelmiinsa varman muinaisajan tunnun. Kaksi luotettavaa opasta teki sen hänelle mahdolliseksi: hänen mielikuvituksensa alkuperäinen suomalaisuus, joka oli vuosi vuodelta vahventunut, sekä hänen historiallinen vaistonsa. »Helkavirret» eivät ole nimenomaan historiallista runoutta, mutta niillä on vuosisatain henkisen viljelyksen sävy ja niiden sisällyksenä ovat vuosisatain elämykset, ikäänkuin atavistisesti runoilijallemme periytyneinä. Niiden takana seisovat menneitten sukupolvien taajat rivit. Harvoin lienee koko maailman runoudessa niin individualistinen runoilija niin täydellä antaumuksella joutunut tulkitsemaan kokonaisen rodun kohtaloita.
»Helkavirsissä» Eino Leino — tai hänen henkilönsä — eivät nim. puhu vain omasta puolestaan: heillä on epäilemättä harmaasta muinaisuudesta nykypäiviin saakka ollut lukemattomia veljiä ja siskoja, joiden kohtalot, onni ja murhe ovat olleet samat kuin heidän.
Ehkä kauimmas taaksepäin ulottuvat »Tumman» perspektiivit. Siinä on suomalaisen luonteen elämäntuska ja tyyntymys runoiltu syvemmällä ymmärtämyksellä kuin ehkä missään muualla.