»Tuo oli tumma maammon marja syntymässä säikähtänyt, näki kauhut kaikkialla, haltiat pahat havaitsi, ei hyviä ensinkänä.»
Mahtavalla kuvausvoimalla runoilija kertoo elämää vierastavan pojan pelonalaisuudesta, mikä ei antanut hänelle rauhaa ei työhön, ei kisaan. Hänet pannaan paimeneen, mutta hän palaa pian takaisin »outona», haastellen metsän kauhuista:
»Lempo seisoi suo selällä,
Hiidet hirnui kankahalla,
Juuttahat jälestä juoksi,
maasta maahinen kohosi.»
Kylän kisoilta hän pakenee yhtä säikähtäneenä:
»Kolkkoja kotona näin mä, kamalampia kylässä! Veräjällä Vento seisoi, Vennon poika portahalla, loukossa Vahinko vaani, Kouko kohtasi ovella.»
Tämä ei ole kauhu-vaikutusten tavoittelemista, vaan mieskohtaisten elämysten herättämiä symboolisia mielikuvia. — Ahdistuksessaan tahtoo poika »piillä Tuonelan pihoille», eikä äitikään muuta vapahdusta keksi, vaan neuvoo häntä menemään:
»tuvan taakse taaton saaman, lempeän lepotiloille, missä seisoo puut pyhäiset, hongat himmeät puhuvat ollehista, mennehistä, murehessa yön ikuisen.»
Mutta silloin havaa taatto haudassaan, neuvoakseen eksyvää lastaan. »Säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät.» Luonto on lahjoilla lepytettävä tai kahlittava rohkealla voimalla. Ahdistuksesta ei Manalla pääse, ellei siitä ole päässyt elämässä.
»Pirtit on pienet Tuonelassa, maan alla kaitaiset kamarit. Kuu ei loista, päiv' ei paista, yksin istut, yksin astut, toukka seuloo seinähirttä, itse seulot itseäsi ikävässä ainaisessa, haikeassa, vaikeassa.»
Hiljaisena miehenä palaa poika tuttuhun tupahan. Nyt hän osaa jo tyynellä mielellä toimitella talon töitä: