»meni merelle, metsähänkin, vei verkon, asetti ansan, niin eli ikänsä kaiken, ei iloiten eikä surren, pannen päivät päälletyksin, niin paremmat kuin pahemmat; päällimmäiseksi paremmat.»
Tuollaisessa resignatsiossa on jotakin perin suomalaista uskollisuutta elämää kohtaan: ei mitään kuohahtamista tuhmiin sanoihin tai tekoihin, jollaisiin esim. germaanilainen luonne helpommin joutuu; ei myöskään slaavilaisen alennuksessaan hekumoivaa murjotusta; mistään vaikertelemisesta puhumattakaan. —
Suuri melankolia liittää »Tuuri»-runon läheisesti »Tummaan», vaikka molemmat ovatkin sävyltään erilaisia. Tuuri on älyllisesti täysin kehittynyt mies, sankari, jolla on selvät suhteet kohtalonvaltoihin. Hän luulee voivansa hyvällä luottamuksella turvautua jumalien suosioon, jotka ovat hänen ystäviään; mutta hän ei vielä tiedä, ettei hän kestä juhlan huumausta niinkuin jumalat. Hän »talonpoika taidollinen», juopuu kesken juhlien, ja hänen nukuttuaan yli kalliin armonajan, odottaa Tuoni ankarana hänen ovensa edessä. Tuurin juhlallisesta lähtölaulusta ennen kaikkea voi luullakseni päätellä runoilijamme läheistä mieskohtaista suhdetta henkilöihinsä, siksi ehdottomalla äänenpainolla näissä säkeissä on julkilausuttu eletty kokemus:
»Älköhöt sinä ikänä, älköhöt juhliko jumalat kera kansan kuolevaisen! Jumalill' on juhlat pitkät, ikä kerkeä inehmon, nopsa niinkuin pyörän kehrä. Päivät kultaiset kuluvi, aika armas lankeavi, köyrtyvi urohon selkä noissa pitkissä pidoissa, jumalaisten juomingeissa.»
Runo päättyy erinomaisen jylhään tunnelmakuvaan, kun Tuuri
»istui Kuolon korjasehen, kuului kulkusten helinä hämärässä talvi-aamun; kuului vielä viittatieltä, jäälle järvien hävisi.»
Hämärä viittatie yli laajan järven jään — siinä suomalainen
Tuonen-tie!
Tuurissa on jotakin länsisuomalaista selväpiirteistä aateluutta. — Aatelismiehen raju suvereniteetin-vaatimus on Ylermissä, »ylpeässä isännässä», tullut lihaksi ja vereksi.
Nerokkainta tässä ballaadissa on ehkä sen loistava tyylitaide. Tuskin koskaan on suomenkieltä niin teräksisellä energialla puserrettu tiukoiksi, draamallisiksi säkeiksi, joissa kukin sana putoaa kuin vasaranisku naulanpäähän:
»Ylermi ylpeä isäntä ajoi orhin akkunasta messurahvahan rakohon; tulta tuiski orhin turpa, valoi silmät valkeata, enemmän ylpeän isännän, satulassa seisovaisen. Täss' on mies tämänsukuinen, ei anele armahdusta, itse raudalla rakasti.»