— — Pyryilmassa illan pitkän ei ihmisääntä, ei kaikua ihmisaskelen, vain tuuli tummana soi, se kutsuu, hyväilee, se ohjaa pois mua, kotiini — kaikkialle.
Nälkämaan lapsi.
Hyvin ruokki pettu sinut osaas suureen. Et nöyrtyä taida sen alttarin juureen,
mesileipiä onnen mi nälkähäs jakaa; — kuin ravittu kaarrat väen kärkkyvän takaa.
Elon almuja hymyin nyt hylkiä jaksat, petun karvaan kerta kuin ruhtinas maksat,
kun taivaat lankee sun jalkojes juureen, ja taattosi kutsuu sinut osaas suureen.
Työn ballaadi.
(Paavo Cajanderin muistoksi.)
Mies nuori valtameren nähdä sai. Niin suuri oli arki, sunnuntai sen äärillä, niin ylväät riemut sen ja tuimat sydäntuskat syvyyden.
Mies nuori muisti kodin rannat, veet. Ei siellä kultahaahdet keinuneet, soi ilo yksin iltaan autioon ja murhe piili metsän pimentoon.