Niin rakkaat sentään mykät rannat nuo!
Ne pyys: "Sä laulut lauhat meille suo!"
Se pyyntö myös ol' oman sydämen,
vaan mieli kutoi kaukomiettehen:
"Ken meren aarteet, laulut meille tois —?
Ken kultahaahtein väylät kanavois —?
Se kerran tehtävä on, arkityö.
Eloa konsaan kalliimmin en myö!
Mä teen sen. Sisimpääni piiloitan runoni parhaan lailla simpukan, sen sieltä elon pyhäpäivä saa työviikon jälkeen kerran kirvoittaa."
Hän teki työn. Hän väylät kanavoi, hän valtameren haahdet meille toi. Vain harvoin lausui sanat vakaisat, muut antoi laulut runsaat, lauhemmat.
Ja oman ylvään laulun sunnuntai se siirtyi, siirtyi, unhoittua sai. Ja ehti päätöspäivä pitkän työn ja siirsi palkan rauhaan iki-yön.
On kuoloon saakka vaiti vakaa suu.
Vain kyynel luomen alta pusertuu.
Vain kyynel? — Runohelmi kallehin:
työn uskollisen laulu ainoisin.
Taruvuori.
(Kirjoitettu Oulun koulujuhlaan v. 1911.)
Lapsonen iaajain metsien kutsun kumman saa luokse vuoren hiljaisen, tumman, paatisen portin taa. Lapsonen rantain laakeain etsii tietä unelmain kautta kallioseinäin mykkäin, rinnan arkaa tuntoa sykkäin.
Portti paatinen avautuu ääneti, verkalleen. Aukee labyrintin suu, peittyy piilohon hämyiseen Sfinksi, elämän arvoitus, niinkuin sammunut huokaus, kuolleen tuijotus haudan taaksi, kaipuu, laantunut ainiaaksi.