Ah, oravainen oisin, kevyt keikkuja kuusenlatvan, niin onnen valtias oisin,
en polo poika ihmisen!"
Deus.
"Ecce Deus!" tähdet ilkkuu: "Uuden taivaan luojan näät: taskuss' almut mieron kiikkuu, kyynel kastaa poskipäät. Tuli taivas ikäväksi, maata käymään herra läksi: sijaa luon' ei ihmisten, niukka riemun almunen."
Deus kuulee, kohentaapi vaipunutta ryhtiään. Luokse tumman metsän saapi, piilee pirttiin himmeään. Palaa rauha otsan ryppyyn, metsä soittaa, huumaa hyppyyn, metsänneidot esiin saa, tanner keinuu, kimmoaa…
— Päivän hyväilyhyn herää Deus sammalvuoteessaan, aatostensa rihmat kerää, katsoo uutta kotiaan. "Tääll' on tuttu ilmanpieli!" Deus hymyy, häll' on mieli, maan ja taivaan unhottaisi, olla pieni lapsi vain.
Alla omenapuiden.
Alla omenapuiden valkeina tuoksuvain lempeät äänet kuulen öisten kuiskijain.
Alla omenapuiden onnea, murhettaan tuhannet ihmiset kuiskii kautta suven maan.
Alla omenapuiden monet jo iloitsin päivät valontäydet täysin sydämin.