Meren äärelle luo surus, kaihosi yhteen, jalo alttari tee, jalon loimuta lyhteen, — säde kultaisin auringon kukkuraisen läpi ohjaa uhrisi ainokaisen!
Ilon rohkeus, sieluni, puuttuisko sulta —? Surus suitsevan äärellä auringon tulta, meren riemua veisaa viimana soiden ja liekkinä laulain ja karkeloiden.
Kesälämmintä.
Oli luodut jo uupua lämpimään.. Vain räystäillä pääskyset ilakoi, peru kukki, ja aamuin, illoin separaattori hyrräten soi.
Ja maailman rantoja rämpimään, sitä onnea nähden ja kuulostain, talon kohdalla kyltyi silloin vesikeuhkoinen kulkijain.
Kovin rinnasta kehno ja jaloistaan, mut työhön tarjousi pystyin päin: "Toki kermamyllyn kampiin kädet tottuvat vähittäin!"
Viran sai. Ja parhaista paloistaan veroherkut hälle varata ties talon Ainikki, — ruokaisampiin yhä ruokiin pääs pätö mies.
Vain kampia väänteli verkalleen, lasin kermakultaa jo kumottuaan kädest' antajan armahaisen, — etupalkkana lauluistaan.
"Toki huolisi Ainikki Erkalleen, hyvin juottais sen, hyvin lihottais, toki hoivissa hellän naisen viel' eläjä miehestä sais!"
— Mut ehtipä syys, — mihin arkenit, mihin onnes portilta säikyit pois, mikä pimitti, koito, sun mieles, kun mies sinust' tehty ois —?