Vilunauris, vihdoin sa tarkenit, kesän kerrankin tuta, tallus, sait, — nyt on maantie, heinäpieles syyskotisi — niitäkö hait?
Veti pois sua —. Liioinko lihosi
jalo muotosi? Liioin kohennuit?
Vai vapaata säälit kättäs?
Pulun lempeä paljoksuit?
Varo kätesi, vertynyt ihosi, älä sankaritietäsi lempeen myö, — ja siedä sääleilemättäs madon työtä, mi kohta sun syö!
Luonnon kirjasta.
Ken luonnon kirjan loppuun saakka luki, ken?
Sen mahdin tajus? Mutkan, halun mietti jokaisen?
Kuin sanoin köyhin suviaamun taian kertoisin? Näin ehkä: kivi vierimään jos luotu olenkin, nyt sielunsiivet saan, nyt nousen yli kaiken maan, — nyt taivaan poika, taivastietä vaikk' en tunnekaan —.
Mut taian tenhoisemman juuri näin:
Kun lempein aamun leyhke, tuskin kortta väristäin, yl' lahden hiipi siimekseni valoon vihreään, ja järvi kuulti, rannan hiekka syttyi säihkymään, näin, kuinka ulos luonnon helmaan astui vapaaseen hämystä huoneen Tipa-Kaapro koko perheineen.
Kuin sorsa-isä, Kaapro kalliin karavaanin tuo — suur ei se: vaimo, lapsipari — veden vilppaan luo. Valoa, kesän hehkua he kukin halajaa, ja viime riepu varrelta jo maahan valahtaa.
Kuin ryhmä auvoss' Eedenin he seisoo, miekkoset.
— Ken loppuun luki luonnon kirjan kaikki ihmehet —?