"Se virkeimmäss' on iässään, niin, lempo, laiska vain!" — Mut yöllä parress' ylvään pään se nostaa havahtain:
se näkee sodan tanteret ja ratsuin korskunan ja väräjävät sieramet ja nopsan kuoleman.
Syyslehtiä.
Noin monta sydänlehteä, noin monta syystunteen tumman punaamaa ja karistamaa kätes pienoisen! Mut tuskin katsot niitä, kaunoinen, — vain yli kiidät kisaas viatonta ja kisamielin tappavaa.
Kepeä voittos, lehdet kepeämmät, — ja kerran ne on voittajas: kun emo maa sun painaa povelleen ja karkeloon et kiidä syksyiseen, ne saapuu sadoittain, sua kestävämmät, ja karkeloivat kummullas!
Hyvät silmät.
Hyvät, hellät silmät, teissä ei mulle, ei mulle rauhaa, — salolampeen ei veret tyytyä voi, jo koskena suoneni pauhaa,
ja sen laulussa soi meren kaiho, meren vihreän vaara ja hurma: merivihreät silmät jo nähnyt oon, — ne on eloni elo ja surma.
Hyvät, hellät silmät, myöhään, kovin myöhään haastatte mulle! Oli aikanne kerran, korpihin kun eksyin harhailulle.
Läpi korpien nousta jo ehdin rajavuorelle maailman kahden: meren näin, elon tummat ulapat. — En lammen vangiks, en lahden!