Meren yllä vihreät tähdet näin taivaanrannan luona, — salolammen rauha mun kaipuustain yön hetkenä häipyi tuona.
Ne tummat tähdet, — on niissä mun eloni lepo ja syvyys. Mua enää ei auta, ei pelasta, hyvät silmät, hellyys, ei hyvyys!
Syksyiset häät.
Mua viereltäsi, armas, äsken salot kutsuivat, kun hiljaa illan kaihoon uupui silmäs raukeat.
Jo laski päivä verkalleen, puut pitkät varjot loi.
"Syys eroittaako meidätkin?" — niin sydän vaikeroi.
Mut armas, katseen luodessani yli metsien, kuin aavistus käy läpi rinnan syke riemuinen:
Min yltää silmä näkemään: vain kultaa hohtavaa ja verenpunapurppuraa on täysi salomaa
ja juhlakansaa rientäväistä rinteet kukkulain, ja yllä päilyy suuri rauha sini-ulappain;
— Niin outo syke sydämen ja rinnan aavistus: häät siell' on, sinne meidänkin on rientää kutsumus;
ne häät on meidän, meidät vihkii ikiliittoon syys, kun seestyy taivas, hehkuun syttyy metsäin hämäryys.