Taas palaa rauha riemullinen silmääs suruiseen, kun painaa syksy kulmillesi kultaseppeleen;
taas nukkuu soima sisässäni uneen lempeään, ja ilman tuskaa katseen käännän taapäin, elämään.
Nyt, Yksinäisyys, armahani, hetki meidän on: käy käteheni, aik' on rientää onnen-liitohon.
Pois.
Jätin julkisen, liian julkisen kaupungin.
Kovin monet tuntemattomat siellä minut kaukaa levottomaksi sai, kovin monet mua hyvyydellä lahjoi, murulla kukin. Ei kenkään, kenkään koko hyvyyttä tuntenut, ei kenkään sit' yksin antaa tainnut kokonaan.
Kovin monen murene-hyvyys minut levottomaksi sai.
Ma lujuudella vyötin mieleni, heit' yhteisonneensa ma siunasin julkiseen, ma siunasin heitä ja läksin.
— Maja matala mäellä vilpoisella, siell' asuu ainut hyvyys nyt. Kun riensi jo syysaurinko varhain vaipumaan, — nyt siunaan kapeaa ja neitseellistä vuodetta vain.
Kylät tuoksui..