Kylät tuoksui, välkehti kaupungit, minä matkasin pois. Ne kaikki mun omani olleet ois, kylät kukkivat, helkkyvät kaupungit. Ne jätin, ne annoin pois.
Sitä kaduinko? — Minulle kalliimpaa oli aatoksen rauha, salomaa.
Yks sentään salainen kaiho jäi poveeni piilemään: ne silmät välkehti siellä niin lempeään —, se ääni helisi siellä, — se armaani olla vois..
Viel' enkö sais kylät, kaupungit, jotk' annoin pois…?
Karnevaaliyö.
Veriruskeat pilvet kulkee yli kaupungin verkalleen. Syli tyhjyyden kohta jo sulkee elon huumeisen, uupuneen, meri tuntematon yli rantain pian tummana tulvailee, sodan pauhun kanssaan kantain, johon sydämet raukenee.
Jo on hetkeni yksinäisin, jo on kaihottu, aikas sun! Elon maille yksinkö jäisin iäks aaveena kulkuhun —? Mana rauhansa kieltäis multa, jos en juhlien kuolla sais, jos en loppuun syömeni tulta olis hehkunut rinnallais!
Meren pisar.
(Hautalaulu.)
Meren pisar pienoinen, kotiis jälleen palaat. Lauluun suuren syvyyden yhtyä taas halaat, uskos jälleen uudistaa mereen kuuluvasi, meren rauhaa siunaavaa tuta tunnossasi.