— Jopa Mars, sotijalo, myös sinuss’ ylensi päätään. Sanan syttävän sattumalta joku peruukki lausui, kun olit siirtänyt puheen ihmiskuntoon, — joku lausui: "Napoleon, oli kumma mies se, kumma sydänkin hällä: se harvempaan kuin normaali-ihmisen löi, vain neljäkymmentä kertaa joskus, niin väitetään." — "Veli, kuules", sa nousit, kuuman-kylmänä loisti jalo katsantosi, "kun minä vihastun, yhä harvenee mun syömeni tahti ja vihdoin vakaantuu, kun kahta alemp’ on sen lyöntien luku kuin tuo Napoleonista mainittu: on korkeimmillaan vihani silloin, vaan verkkaisimmat vereni mainingit." — Kaks sormea kellotaskussa, näytit sa valmiilta kokeeseen.
Mut uskoimmehan, uskoimme sanaas kaikki ja luotimme syömes ylpeän kuntoon, ja kokeesta säästyit sinä — ja me.
Ja hyvin huomasin: vihastukseen ei kokouneet sinä iltana veres, — hyvin pulputti syömes, lauloi suus, ja äänesi milloin syvänä kumpus ja milloin hopeisna heläjöi, ain aineitten mukaan: sa toisella äänellä haastoit reaalioita ja toisella estetiikkaa — ja kunniaa "musikaalisen puheäänen" hyvin julisti puhees ja puheesi soinnutus.
"Mist’ ikävä hälle konsaan? Mies moinen", mietin, "mies moinen kotonaan on kaikkialla!"
Ja niinkuin kotiis vain sä pesit kimalaiskuhinaan, mist’ aina muut, jöröt, paeta pyysi. Sa kukkona nostit helttasi keskellä naisten, — sait, saitpas näyttää syömesi ylemmyyttä: "Mitä arkoa niitä?" tuumit. "Kuta taajemmin he mua ympäröi, sit’ on kotoisempi mun olla." Ja sielläpä oikein helkkyi suus ja pul-pul-pulputti syömes.
— Kaks sormea kellotaskussa, mielin jo valtimos tahtia tietää.
Mut näinhän: Suursydän, voittaja olit, oi voittaja elomme ikävän, ja kotoista sun oli olla, miss’ olitkin.
— Mut eikö, mut eikö liian kotoista sentään?
Kun kukuit, nyökit parvessa naisten noin, ma katsoin kauas: vuodet vierii ja päivä päivältä ehtii iltaan, ain ikituores, samana saavut sa, ja sama voitto vartoo sua, ain yhtä varma ja ikäväsi pois ain yhtä viihdyttävä…
Oi syömes sankaruutta, voittaja, oi!