Ja kestikutsut muistin ja valoon ja ihmiskuhinaan niin jouduin, — iloon en.
Vilu siell’ ei ollut: kuin kesällä kivinen kauppatori, jota paahtaa päivä, jota väet ja vankkurit rämistävät, — niin paahtui sieluni siellä.
Vakavaraiset miehet, — kun herrain puolella istuin —, vakavaraiset miehet, joill’ ei huomishuolta, joill’ ainut taakka ja tuska oli harmaa helppous virkatyön, — kuin alijumalat, kuin vaskeen valetut jumalkuvat he kaunistit kukin soppeaan. Ja yksikantaan putos lause painava lauseen jälkeen, kun vaskivaloksissa poreili aatos, tosin maatiaisaatos, mutta jalostettu: sit’ ei arkielämän sarkaa kyntämään he sonnustaneet, ei eteen yksilön huolten, pieneläjäin, kiertolaisten lailla, — ei, he vaskiaatoksensa kuin kotkankynnen kouristit yli huomenen ain uudenvuoden-takaisiin suur-velvoituksiin, kunniatehtäviin tueks yhteiskunnan kalliin; he profeetoivat vaaleista valtuuston, he pohtivat kirjanpitoa maistraatin ja hoitoa, tilejä rautatien: elon kauas eespäin he selville laskit.
Kuin kiskot rautaiset yltympäri aivoni, syömeni kiristyivät —. Kuin kimalaisten luo, kuin kimalaiskuhinaan mä siirryin, kun naisten puolelle eksyin. Oli helpoitus siellä sentään: suunvuoroa mun ei ottaa tarvinnut, "hm!", "jaa!", "oh ei!" ja naurahdus — ne riitti.
Oli outoa sielläkin ja sydän ontosti löi.
Mut tulipa, tulipa vihdoin suursydän Mies, täysikäinen ainut, Ihminen täysi: Sa saavuit, oi, Sa poika Marsin ja emo Maan, sydän tulta täynnä ja kylmänä pää; kelohonka, oi, iki-tuores sentään, sa tulla tuiskit vakavaraisten kansliasielujen keskeen.
Sydän laajeten, kiitollisna mä kätees tartuin, kuin vanhemman veljen käteen, sa painoit kättäni mun, kuin vertaises.
Jo värähtelivät hermoni tyynemmln.
Hyvin tunsit sinä myös, sinä myös viran harmauden, mut tiesit myös, mitä kestää miehen sydän, mitä inhoa, ikävää, ja sanoin kepein ja sielukkain löit leikiksi kaiken, mi ajuas kirkasta kihelmöi; ja puhki elomme paiseet puhuit kiihkotta, hymyillen. — Ja sentään, sentään et kieltänyt myötätuntoas yhteiseloon.
Ja herrain puolella hyvin elon realiteettejä hallitsi visu pääs: hyvin tunsit maistraatit, rautatiet, — Maan poika, maan kamaralla tyynnä seisoit. Eik’ ollut "Matti taskussa" sullakaan: veros tänäkin vuonna jo maksoit, — siis valtuustoon olet (ikävä sulle!) mahdollinen!