II.
Kolme odotuksen yötä näännyin, Herra, edessäs, toivoin armos viime työtä, varroin lähtökäskyäs.
Maahan minut uskoineni
tilin tiukin hetki löi:
häpeää on pyhyyteni,
— turhaan iloos ikävöi,
turha sen on taivasretki, elon ken myi pyhyyteen, sen ei tuskaa kuolon hetki tuudi uneen rauhaiseen.
Ei se synninlapsen lailla
nouse taivaan taaton luo,
sielulleen ken elon mailla
elon vapahdust’ ei suo,
jonka sääli muita muisti, omaa sieluaan ei lain, siunas eloa, mut suisti rakkautensa kaihon vain.
Syyttäin häntä sielu vainoo
teillä taivaan ainiaan:
’Vapahtajan’ olit ainoo,
— ikuisehen kuolemaan
myit mun ennen syntymääni, — miks et vertas antanut, sydämelläs ikävääni eloon suureen ruokkinut —!
Rauhatta nyt aave harhaan
iäti, sä harhaat myös.
Häpeään myit osas parhaan:
luojan —, lunastajantyös! —
Herra, vielä armon anon,
Herra, vielä voimas suo:
tahdon tuta elon janon,
tahdon rientää elon luo,