vihan kyille vain pesän pehmoisen hän suo kodin-kaihossaan, madot mataa murheita kylväen hänen touko-vaoillaan;
työn tekee tuskain orjana hän,
levon murheella naulitsee.
Maan piiloon uomat elämän
elon ilmoilta pakenee.
Ja ma itse, ma kaihoni vanki oon, ja mun suoneni kuumina lyö. Kevät saa, ei ihmisen kohtaloon sen ihmeinen armotyö!
II.
Laulajiaan vartoo vehmas koivu, kevätyössä huojuin hiljalleen. — Koht’ on, koivu, saapuneet ne kaikki, yhtyin kanssas elon kiitokseen.
Kuulijaansa kaipaa täysi sydän, haastain yksin yöhön himmeään. — Sata kevättä on ohi mennyt, tullut kuulijaa ei yhtäkään.
III.
Niinkuin arat urvut, niinkuin lehdet hennot toivo toisen jälkeen herää elämään, sydän päivään avaa sadat sala-kennot, pyytäin suven mettä, pyhintään;
luottain elon isään, joka aina pitää murheen vähimmästä matajasta maan, jonka käden alla kaunihisti itää jyvä pienin ylös piilostaan;
jonka kutsu johtaa elon vapahdusta mullan raskaan alta, uumenista yön, jonka joka katse hehkuu lupausta hedelmistä nuoren luomistyön.