Syntymäpäivänä.
Näin vuodet ne vaihtuu ja aarteen taakka se kasvaa vain: lipas syömen täys on jo reunaan saakka, — sen keväältä kerran mä syntymälahjaksi sain.
Ja auringon kullat ja aaltojen läikyt ne on aarteeni mun. Mihin, aaltojen impi, ain eestäni väikyt —? Pois kaikki jo soisin, pois taakkani helmiksi kaulaas sun.
Vihan päivä.
Tuoksui aamu toukokuinen, keikkui impi ilosuinen, uuden nurmen nuorteuinen.
Katsoi päivä taivahalta,
koivut lauloi kukkulalta,
impi hymyi hatun alta.
— Niinkuin munkki, mustaveli
miesi tietä mittaeli,
tyhjäsydän taivalteli.
Yhtynyt ei iloon rastaan,
hymyyn hymyillyt ei vastaan,
astui tuiski ainoastaan.
Hukkaan hälle, hukkaan vainen
hymyi, keikkui kaunokainen,
— laps ei enää, viel’ ei nainen.
Kallein kevättunne turhaan!
— Vaan kuin syypää suureen murhaan,
rauhaansa mies etsii turhaan.