Ma muistan armaan kaunoisen, kuin tuoksu tuoreen keväimen, kuin merten kimallus. Muut kalliit muistan, hymyt nään, ne väikkyy, katoo hämärään kuin rinnan huokaus.
— Ma olin linnan valtias.
Mut olin liian onnekas,
maan lapsi heikko vain.
En onneani kestänyt,
— pois muistoihini hautaan nyt
sen viime maljassain.
Pois aarteen juon, min elo soi, en sitä muille jakaa voi, sit’ yksin juhlin näin. Yö ympärillä heläjää ja malja kallis kimmeltää mun, köyhän, kädessäin.
Pois verkkaan, raskain pisarin se katoo autuus, ainoisin, min koskaan näki maa. Viel’ elämätä kiittäen voin juhlia tään hetkisen ja aamun unhoittaa.
Näin juhlain juhlaa vietetään! — Käy kohta aamuun kelmeään tie keppikerjurin. Vain muistost’ elää silloin saan sen onneni, — jot’ ainiaan vain uness’ aavistin.
Aallon laulua.
Kuin jäädä virran aalto vois sun luokses, rannan kukkanen —? Sen määrä vaeltaa on pois ain eespäin, iäisyytehen.
Vain hetken luonas viivähtää
ja varttas hyväillä se voi,
— sen poveen kaihon sävel jää,
mut ikuisemman kaihon soi
suur koti aallon harhaavan, min onni salattuna on taa matkan kolkon, vierahan, taa monen päivän aution.
— Kuin jäädä virran aalto vois sun luokses, rannan kukkanen —? Sun määräs jäädä on, — ja pois, pois määrä kaukoaaltojen.