Laulaa kukko vieraan maan,
herään aamuun ankeaan.
Puissa kevyt tuulahdus
soi kuin unen aavistus
maasta muistoin himmeäin,
kesäöissä päilyväin.
Liekö päivä tuomion —?
Liekö loppu auringon —?
Unten kaukomaailmat
nytkö iäks sammuvat —?
Kaukaa jostain, armas, sun
nään mä katsees kaivatun;
kesken väen vierahan
nään sun yksin harhaavan,
niinkuin orvon lapsosen
elon humuun eksyen.
Kerran herään uudelleen
aamuun kullankeltaiseen:
oudot heinät häilyvät,
värjyy lehdet kelmeät;