yöllä ohi harhanneen
näen hennon askeleen,
— kaukaa teiltä vieraan maan
kuolinhuutos kuulla saan.
Koskenlaskijat.
Päin kalliota, ohi kiitäen, päin pyörteen silmää, hyrskivätä rantaa! Mut tiensä venhe löytää leikiten, sit’ ohjaa syvin voima syvyyden ja surman likitse sen eespäin kantaa.
Tää elämäämme oisi, armahin!
Vain yksi uoma, yksi määrä meillä
ja yksi riento, vaara, riemukin,
— vain vaaran riemu rakkain, suloisin,
vain elon voitonhurma kuolon teillä!
Ja ainut muistomme se hurma ois, kun saisi meri, illan-päilyväinen; se kultalangat välillemme lois, kun eri maailmoihin tuutis pois jo meidät hämy, yössä häilyväinen.
Elokuun virsi.
Ilon rohkeus, sieluni, puuttuisko sulta —?
Et ole sa maata, oot auringon tulta.
Surus ääreltä nouse, suo kunnia sille:
elouhrina uhraa se taivaisille!
Meren äärelle käy, meren, äitisi armaan,
mi on tuntenut sun monet murheesi varmaan,
min helmahan kerran saat vaipua jälleen,
kun on kaihosi kasvanut täysimmälleen.
Meren äärelle luo surus, kaihosi yhteen,
jalo alttari tee, jalon loimuta lyhteen, —
säde kultaisin auringon kukkuraisen
läpi ohjaa uhrisi ainokaisen!