— Niin outo syke sydämen ja rinnan aavistus:
häät siell’ on, sinne meidänkin on rientää kutsumus;
ne häät on meidän, meidät vihkii ikiliittoon syys,
kun seestyy taivas, hehkuun syttyy metsäin hämäryys.
Taas palaa rauha riemullinen silmääs suruiseen,
kun painaa syksy kulmillesi kultaseppeleen;
taas nukkuu soima sisässäni uneen lempeään,
ja ilman tuskaa katseen käännän taapäin, elämään.
Nyt, Yksinäisyys, armahani, hetki meidän on:
käy käteheni, aik’ on rientää onnen-liitohon.
Pois.
Jätin julkisen, liian julkisen kaupungin.
Kovin monet tuntemattomat siellä
minut kaukaa levottomaksi sai,
kovin monet
mua hyvyydellä lahjoi, murulla kukin.
Ei kenkään, kenkään
koko hyvyyttä tuntenut, ei kenkään
sit’ yksin antaa tainnut kokonaan.
Kovin monen murene-hyvyys
minut levottomaksi sai.
Ma lujuudella vyötin mieleni, heit’ yhteisonneensa ma siunasin julkiseen, ma siunasin heitä ja läksin.