Hyvät, hellät silmät, myöhään,
kovin myöhään haastatte mulle!
Oli aikanne kerran, korpihin
kun eksyin harhailulle.
Läpi korpien nousta jo ehdin
rajavuorelle maailman kahden:
meren näin, elon tummat ulapat.
— En lammen vangiks, en lahden!
Meren yllä vihreät tähdet
näin taivaanrannan luona,
— salolammen rauha mun kaipuustain
yön hetkenä häipyi tuona.
Ne tummat tähdet, — on niissä mun eloni lepo ja syvyys. Mua enää ei auta, ei pelasta, hyvät silmät, hellyys, ei hyvyys!
Syksyiset häät.
Mua viereltäsi, armas, äsken salot kutsuivat,
kun hiljaa illan kaihoon uupui silmäs raukeat.
Jo laski päivä verkalleen, puut pitkät varjot loi.
"Syys eroittaako meidätkin?" — niin sydän vaikeroi.
Mut armas, katseen luodessani yli metsien,
kuin aavistus käy läpi rinnan syke riemuinen:
Min yltää silmä näkemään: vain kultaa hohtavaa
ja verenpunapurppuraa on täysi salomaa
ja juhlakansaa rientäväistä rinteet kukkulain,
ja yllä päilyy suuri rauha sini-ulappain;