KALLE: »Saktoo vähän», sanoo savolainen kippari, kun laivat törmäävät yhteen. Minä olen hiturainen kyllä, enkä edes aina tiedä, miten sanoisin julki ihastukseni. Mutta mitä niihin uuden uutukaisen kulttuurimme tuoksuvimpiin kukkasiin tulee, niin ymmärtänet kai, ettei jokainen voi viihtyä niiden keskellä aivan kuin kotonaan.
INTO I.: Niin, ystäväni, tosin kaikki mikä on hienoa ja ikäänkuin ilmestystä korkeammasta ilmapiiristä, tosin se on vain harvoja valittuja varten; ja tosin ne, jotka näkevät ikuisuuden pyhäisessä valaistuksessa tämän ahdistusten alhon, tosin ne ovat omalla ylevällä tavallaan onnelliset siitä traagillisesta tietoisuudesta — ah, täytyy kuitenkin huudahtamani: usein liian traagillisesta! —, että ainoastaan muutamat valitut sydämet ihmiskunnan satojen miljoonien joukossa iloitsevat siitä elämän hymyilystä, mikä heidän sielulleen on ihastus, ja itkevät silloin kun heillä on suru; — tosin siis näin on. Mutta eikö meidän, jotka pyrimme aineellisuuden yläpuolelle, kuulemaan iäisyyksien säveliä ja näkemään paratiisillisen elämän värikisailua nuoren neitosen haihtuvimmassa hymyssä, eikö meidän ole ihana velvollisuus yllättää osanotollamme nämä kauneusunien tulkit keskellä elämän arkea ja murhetta?
KALLE: Saktoohan taaskin. — En minä totta puhuen rakasta niitä, jotka ovat marttyyrejä jo eläessään. Mutta jos selvään huomaan jollakin kengän puristavan jalkaa, niin aivan minä kärsin hänen kanssaan, ja tunnen taas helpotusta, kun hän jotenkuten pääsee pinteistään. Ja osaan minä iloitakin iloitsevien mukana. Mutta kyllä minussa kärsii ja iloitsee aine silloin kun sielukin. Mitä puhut aineen yläpuolelle pyrkimisestä? Minä tahdon sanoa: aine on ihanaa senvuoksi, että siitä voi luoda yhä ihanampaa. Ja aineesta on lähdettävä.
INTO I.: Aiotko todellakin jäädä ikipäiviksi tuolle asteelle? Mutta kaikkien aikojen suuret henget — —
KALLE: Ne jotka minä tunnen — tosin: minä en kirjanoppineena ole arvollinen päästämään sinun kenkäsi pauloja — näyttävät järjestään olleen muutakin kuin kauniisti kimmeltävää sielueetteriä. Eetterillä ei ole mitään muotoa, mutta he ovat aina ilmenneet tosi-ihmisen hahmossa. Ja aineellinen sisällys on pitänyt heidän sielunsa koossa.
INTO I.: Mutta musiikki, ystävä? Mutta rakastavan sielun sanattomat romanssit? Todella aikaansa seuraava kirjailija — ja kirjallisuudessammehan uusaikaisen ihmisen sielu väräjää täysin vapaana kaikista aineellisuuden siteistä —, todella aikaansa seuraava kirjailija pyrkii ennenkaikkea lauseittensa sulosoinnutukseen. Voiko mikään aine kohottaa mieltäsi sellaisen ihanuuden värisyttävään nautintoon, kuin esim. sen ja sen sekä siveltimen että kynän taikurin, sekä romaanin että näytelmän mestarin helkkyvä ja piirteiltään kuitenkin niin madonnamaisen säännöllinen suomenkieli? On kuin siitä astuisi itse kielen hengetär eteesi hyväilevänä ja läpikuultavana, huulillaan seraafinen hymy. Silloin emme enempää kysy; me raukenemme itsekkäine pyyteinemme kuin lumi auringonpaisteessa.
KALLE: Minäpä sanon toisen vertauksen: todella alkuperäinen kielitaiteilija tehoaa meihin kuin aurinko keväiseen nurmeen; hän sulattaa meistä lumen ja roudan, ja sen lisäksi, jos meissä on kelvollista kylvömaata, saa meidätkin vihertämään ja työntämään oraita. Siitä meidän »itsekkäät pyyteemme» vasta itsetietoisesti heräävät. — Mutta apropos niistä »todella aikaansa seuraavista kirjailijoista»; mitenkähän on, eikö lammasten pitäisi seurata paimentaan tai ainakin kulkea hänen edellään hänen tahtonsa mukaan? Kummallinen minusta on tämä »lauma ja paimen»-järjestelmä, mutta se ainakin tuntuu vallan nurinkuriselta, että paimen pyrkii noudattamaan laumansa oikkuja, jättäytyen sen häntäpäähän. Tuollainen kirjailija, joka sinulle nähtävästi on kirjailijan ihanne, on epäilemättä ajan ilmiö, — tämän ajan, joka ennenkaikkea huutaa vapaata yksilöllisyyttä. Sellainen kirjailija »pyrkii lauseittensa sulosoinnutukseen». Niinpä niin. Mutta hän tekee mitä ikinä aika häneltä vaatii. Hänen onnensa on siinä, että hän laumansa takana häärien osaa lukea sen salaisimmat toiveet — tosin: kuinka vähän salatut ne silti ovat! — ja selittää ne sille paremmin kuin se itse. Ja hän imartelee laumaa siitä, että sillä on sellaiset toiveet. Hän tyytyy siihen, mihin aika tyytyy ja hän määkii, täynnä yhteistunnetta, aikalaistensa kuorossa. Se musiikki on todella usein sangen aineetonta; — kuinka aineettomat halut sen sitten lienevät herättäneet.
Epäilemättä pyrkimys lausetyylin musikaalisuuteen on hyvä sille, jolle se on luonteenmukainen. Mutta pidätkö musiikkia aineettomana taiteena? Paitsi että eräs niistä »kaikkien aikojen suurista hengistä» on arvellut niin aineellista taidetta kuin arkkitehtuuria jähmettyneeksi musiikiksi, voit ottaa huomioosi muutakin: aineellisuuteen kuuluvat kaikki ihmisen sielulliset ominaisuudet, jotka pysyvästi muodostavat hänen yksilöllisen luonteensa. Eetilliset ja älylliset ominaisuudet ovat pusertuneet esiin aineesta. En usko, että siinä olennossa syntyy edes aitoa musiikkia, josta tämä sielun aineellinen sisältö puuttuu. Aine ja henki, — henki ja aine: yksi ja sama asia. Missä ei ole toista, siinä ei ole toistakaan. Eikä siitä mitään synny, — paitsi, tietysti, »rakastavan sydämen sanattomia romansseja».
INTO I.: Sinä pilkkaaja, — ah, sinä viillät verille minun sieluni.
Miksi pilkkaat?
KALLE: Niin todella, eihän saisi pilkata. Ei saisi hymähtääkään »näinä vakavina, syvästi velvoittavina aikoina». Ihmiset ovat tulleet niin äärettömän hauraiksi ja arkahermoisiksi. Korukapineita. Ja varomaton tutkistelija tulee usein syylliseksi kuin lapsi, joka rikkoo lelunsa, saadakseen selville sen sisällön, — katso, siinä ei ole sisällystä, tai on parhaassa tapauksessa namusia ja tinakuulia. Hän rikkoo, eikä arvaa tehneensä väärin.