»Oletko hauras?
Varo lapsen käsiä silloin!»
Viillänkö verille sielusi? Toivon joka tapauksessa, ettei haavasta vuoda hiekkaan sen kalliimpaa nestettä kuin maitoa tai marjamehua — suo anteeksi, etten pidä esteettistä verta kovin suuressa arvossa. — Mutta muuten, ei minusta olisi liikaa aikamoinen suonenlyönti koko tälle aikakaudelle, jotas niin ihannoit. Ei siltä, että sillä olisi suonissaan liikaa verta; mutta se vähä, mikä sitä on, ei ole juuri kaivo-vettä sakeampaa, — joskin usein sameampaa. Senvuoksi potilas olisi saatettava rehellisesti tuntemaan oma heikkoudentilansa, jota se itse tietysti ylpeillen pitää vain hienostuneen kulttuurin asteena. On kuin kalmanhajua kaikkialla, vaikka hääkammioiden ilmaahan meidän pitäisi hengittämän. Ehtineekö sitten ukkosilma ennenkuin koko maailma mätänee.
Olen ratkennut tässä puhumaan mietteitäni. Mutta salli minun jatkaa. Sinun edustamasi ajatuksethan elävät kaikkialla: ilmassa, jota hengitämme, ruuassa, jota syömme, makulatuurissa, jolla pidämme yllä sieluriepuamme.
Ainettahan minun piti ylistämäni. Verevyys ja rasvainen, myhäilevä hyvinvointi sellaisenaan ei kuitenkaan ihastuta minua. Muistan lapsuudestani erään pojanpöljäkkeen, jota vihasin sydämestäni: sen poskinahka oli niin tiukalle pingoittunut, että olisi millä hetkellä tahansa odottanut veren lähtevän tippumaan sen läpi; paksut huulet näyttivät aina imeskelevän jotakin ja silmät seisoivat tyhminä. Se poika peri varmaan isältään leipurin ammatin tai kiipesi senaattiin. Sitä verevyyttä kunnioitetaan yhteiskunnassa kansalaiskunnon nimellä; kun se työntyy taiteen n.s. pyhitettyyn maailmaan, syntyy pitkä, juhlallinen hiljaisuus, ja vain jotkut taisteluintoiset kukonpojat uskaltavat aidan takana hioa nokkaansa »poroporvarillisuuden» tuhoksi. — Sitä verevyyttä pidetään aina arvossa, sillä se ei saa ketään levottomaksi. Mutta se ei ole kulttuurivoima: sen rasvaprosentti on liian suuri.
Vielä toiseenkin suuntaan rajoitus verevyyden ihannoimiselle! Veren vaistojen varassa eläminen tekee ihmisestä narrin ja sokean elukan, ellei eetillinen itsetunto ja intuitiivinen näkemys opasta hänen rientoaan, avaa hänelle hänen oman kohtalonsa näkölinjaa. Sinä taiteellisesti hurmattu mies kai sinä omalta kannaltasi voit sydämestäsi yhtyä tuohon vanhaan, kuuluisaan huudahdukseen, johon minä omaltani: »Mikä ihana asia onkaan perspektiivi!»
INTO I.: Tietysti, ystäväni, tietysti. Ah ylimaallinen taide, joka iäisyyden perspektiivissä värisytät polvistuvan palvelijasi sydäntä! Ja juuri eetillisenkin perspektiivin näkökulmalta — vaikka eetillisyys tietysti on vain taiteen almu elämälle — pitäisi olla erittäin kiitollinen uusimmalle kirjallisuudellemme. Voisin mainita koko joukon kauas kantavia nimiä, jotka edustavat ikuisesti taattuja ihanteita. Siveyden, totuuden, henkisen rakkauden, naisasian aatteet — kuinka kauniita voittoja ne ovatkaan saavuttaneet hengen aseiden avulla viime aikoina.
KALLE: Kyllä niin. Mutta jutellaanpa niistä suuruuksista tuonnempana. Minä en oikein luota niihin ikuisesti taattuihin ihanteisiin, jotka kuultavat sanojesi takaa; minä luotan vain yksilöllisen persoonallisuuden ihanteeseen, joka muodostuu yksinomaan noista eetillis-älyllisistä ominaisuuksista rehellisissä elämänkoetuksissa. Siinä eivät auta ne ulkopuoliset ihanteet, se salonkihenkevyys ja salonki-ihmisen hienotunteisuus, joita avuja nykyisellä kirjallisuudellamme onkin oikein tuhottomasti. Ainoastaan yksilöllinen ja tiivis luonne on jotain oleellista, jotain josta voi pitää turvallisesti kiinni, se on kaikesta aineesta kehittyneintä ja kestävintä. Se ei haihdu eetteriksi onnenauringon paahteessa, eikä muutu tuhkaksi tulessa. Jos siihen yhtyy taiteellisia avuja, niin sellaisella yksilöllä on parhaat edellytykset päästä taiteen ehdottomiin saavutuksiin. Kellään muulla ei.
Tämän sisäisten ominaisuuksien maaperän on hedelmöityttävä ulkopuolisesta aineellisuuden maailmasta. Kun nyt on puhe kirjallisuudestamme, niin sanonpa, mikä minusta nykyään on lohdullisin tosiasia: se, että kirjallisuutemme on lähtenyt nousemaan niin juurevasti, niin laajalta pohjalta. Että sen peruskivinä ovat Kalevala, Kanteletar, Kivi, n.s. kansankirjallisuus. Sopii toivoa, että kerran koko rakennus kohoaa samasta graniitista, joskin erimuotoisista ja -kokoisista järkäleistä, erilaisin värivivahduksin.
INTO I.: Hm, no jaa, tosin, — tosin Kalevala ja Kanteletar, Kivi ja kansankirjallisuus muodostavat, voipa sanoa, klassillisen kirjallisuutemme; tosin ne myös ovat kantaneet maamme mainetta yli merten ja maitten. Mutta ystäväni, älä sulje silmiäsi näkemästä sitäkään rohkaisevaa tosiasiaa, että uudenaikaisessa kirjallisuudessamme on teoksia, miesten niinkuin naistenkin, jotka ovat voitokkaina, kotkansiivin kiitäneet ulos suureen maailmaan, vieden mukanaan viestin modernien hengenvirtausten saapumisesta meidänkin penseään Pohjolaamme. Niin että jos me pyrimme vaatimaan sivistyksellemme kansalaisoikeutta yleismaailmallisen kulttuurin valtakunnassa, niin tämä uudenaikainen, eurooppalainen kirjallisuutemme olkoon meidän lähetystömme, meidän lippumme ja meidän aateliskilpemme! Minä olen kansallisesti, minäkin, erittäin innoitettu, mutta minä kysyn, ja mielestäni täydellä syyllä: esiintyykö todella ymmärtäväinen ja sivistynyt henkilö, vaikka kuinkakin kansallishenkinen, esiintyykö hän, sanokaamme, eurooppalaisessa juhlatilaisuudessa ilman frakkia tai smookingia, ilman kiiltonahkakenkiä ja hansikkaita? Eikö hän voi selittää ulkomaalaisille diskreetisti hymyillen: nimeni on se ja se, olen kotoisin sieltä ja sieltä? Eivätkö kysyjät tyydy siihen ja iloitse, että siltäkin maailmankolkalta tulee ihmisiä, jotka esiintyvät comme il faut?
KALLE: Arvattavasti. Enkä minä nyt tahdo väittää sinua vastaan muuta kuin että parhaat kirjamme eivät olekaan yhtä omiaan kansainvälisiin — tai edes kansallisiin — juhlatilaisuuksiin, juhlapuheiden aiheiksi, juhlatunnelmaa ylläpitämään, kuin koruttomien arki-ihmisten iloiksi. Jääköönpä vaan — toistaiseksi — tämän vuosisadan kirjallisuudelle tuo juhlallinen, ulkomainen lähettilästoimi — suurihan se virka ei missään tapauksessa ole, eivätkä peruskivien laskijat haudoissaan sitä kunniaa kadehtine; pääasia että nuo vanhat peruskirjat — todellakin: monen mielestä jo klassilliset, s.o. kirjastojen unhoon kelpaavat — jäävät edustamaan kasvavan kansan tietoisuudessa todellista suomalaista sielua.