Sellainen »työnjako» kai olisi paras mahdollinen, ainakin kunnes ajan hammas on nakerrellut pölyksi tuon hansikaskäsien kirjoittaman, frakkipukuisen kirjallisuuden.
»Maalaiskuosi» minusta on yhä edelleen kirjallisuudessamme verrattomasti tyylikkäämpi kuin »moderni» herrasasu. Siinä, että maalaiskuosi on melkein yksin vallitsevana, on epäilemättä ikävä puutos, mutta onhan kuitenkin pääasia, että pohja on hyvä. Turmiollisin ja epäoikeutetuin kanta nykyiseen kirjallisuuteemme nähden on minusta — luvallasi sanoen — tuo sinun omaksumasi, jolta joudutaan päättömästi ihannoimaan melkein mitä tahansa ulkomaalaista tuontitavaraa — »modernien hengenvirtausten» tekonimellä. Mitähän joku suomalainen maalaispoika tai -impynen, joka on istunut kaikki Pariisin kahvilat ja maleksinut Italian taidemuseot ja Wienin ja Berliinin teaatterit, ja ottaa sitten ja kirjoittaa suuren romaanin, (jossa ainakin yhden pääsankareista täytyy olla ulkomaalainen), — mitähän sellainen tavallisesti osaa löytää »hengenvirtauksista»? Jos hän on ollut lähes typötyhjä tynnyri lähtiessään vyörymään, niin hän palaa »opintoretkeltään» vielä tyhjempänä, joskin helisten.
INTO I.: Siis suljettakoon kaikki Euroopanpuoleiset ovet ja ikkunat, siis katkaistakoon kaikki liikeyhteys edistyneempien maitten kanssa, siis lakattakoon pyrkimästä sille yleisinhimillisen sivistyneisyyden tasolle, josta suuret esitaistelijammekin ovat uneksineet!
KALLE: Sitä en toivo. Mutta jos tuosta tärkeästä liikeyhteydestä emme hyödy muuta kuin ulkonaisen kosmopoliittisen sävyn ja joitakin muukalaisia maneereja, niin se on meille vain vahingoksi. Nousukkaisuus sitäpaitsi on pahempi haihtumaan kuin sipulin maku ja se kuultaa läpi viekkaimmankin teeskentelyn. Luulen, että vain aniharvat poikkeukselliset yksilöt voivat kasvaa tuollaisista ulkomaisista opintoretkistä. Useimmilla ei ole edellytyksiä sulattamaan henkilökohtaisesti omikseen syvempiä vaikutelmia hengen virtauksista, jos pääsisivätkin likelle niitä.
INTO I.: Mutta onhan niin moni tuonut loistavan tyylin mukanaan taiteen keskuspaikoista.
KALLE: Niin: useimmiten hatun, takin ja kaatiot. Mutta mikäli meillä on kestävää kirjallista tyyliä, niin kotona se on muovattu ja kotoisesta, arkisesta puheenparresta. Muu »tyyli» on heikon inspiratsion hätävalhetta. Luullakseni monen romaani- ja draamatehtailijan olisi verrattomasti terveellisempi tehdä vuotuinen ulkomaanmatkansa jonnekin, sanokaamme, Kuopion takalistoille, oppimaan sekä tyyliä että rehellistä elämännäkemystä. Sellainen mielenmuutos voisi herättää perusteltuja toiveita, — vaikka moni »suuri kirjailija» saisi silloin alkaa uransa aivan alusta, sällinnäytteistä.
INTO I.: Niinkuin meille ei olisi siunautunut jo enemmänkin kuin kylliksi noita kömpelöitä talonpoikaisjuttuja, joissa ei ole mitään tunteen sähkökipinöimistä eikä fantasian iloa! Tahtoisit varmaan perustaa oikein kirjallisen käsiteollisuuskoulun?
KALLE: Käsiteollisuus-taipumukset ovat paljon suuremmat siellä ylhäällä, uusaikaisen muotikouluutuksen saaneiden keskuudessa, kuin alhaalla, usein kyllä raskaskätisissä kansankuvaajissa. — Mutta käsität minut täydelleen väärin. Tarkoitan vain kirjailija-yksilöllisyyden tehostumista. Tahdon sanoa, että monella kirjailijallamme ei ole edellytyksiä ensinkään enemmän saamaan herättäviä ja vapauttavia vaikutelmia ulkomaisesta hengenelämästä kuin eläytymisestä omaan rotuun ja maahan. On opittava kotona mitä voi, ennenkuin lähtee meren taa kalaan. Oma yksilöllisyys on — ja pitääkin olla — jokaiselle kallein asia. Mutta se tehostuu sitä mukaa kuin yksilö alkaa tuntea itsessään määrätyn rotuluonteen laajenevan ja tiivistyvän. Hänen ei suinkaan tarvitse ilmaista tätä kehittymistään ulkonaisesti, esim. taitelijana valitsemalla ennakolta määrätyn aihepiirin. Aihe on ulkonainen asia; ratkaiseva seikka on yksilön sisäinen näkemyskyky ja eetillinen luonne.
INTO I.: Eetillinen, eetillinen! Sitä käsitettä ei ole minun estetiikassani.
KALLE: Sitä minäkin. Sinusta se on taiteessa irrallinen hyve. Ei sen kuitenkaan tarvitse sinua vieroittaa minun ajatuksistani. Eetillisyys, — ei se ole muuta kuin varmalle intensiivisyyden asteelle kehittynyt sisäinen näkemys. Ei se ole »taiteen almu elämälle», — ja vielä vähemmän se taipuu uhrautumaan niiden »asiain» juoksupojaksi, joita sinäkin tunnut taiteessa sietävän. Mutta siitä tuonnempana. — On siis vain otettava oppia siitä, — siitäkin, — mitä omassa maassa on saatu aikaan. Kehityksen täytyy tapahtua elimellisesti omalta maaperältä. Siltä kannalta juuri on itsekunkin kirjailijan tarpeellista löytää se elämänpiiri, jota tuo edellämainittu klassillinen kirjallisuutemme edustaa. Partioretket siihen maailmaan voivat virkistää monen aistimet, jotka uusaikainen kouluutus on lamauttanut horroksiin. Sekin on jo suuri voitto. Ja uskaltautuminen rehevien läheisten vaikutelmien lumopiiriin on kehitysmieliselle yksilölle vaarallisin ja terveellisin koetus: siinä on kysymys juuri oman erikoisuuden tavoittamisesta.