Suomalaisen kirjallisuuden pitäisi mielestäni kokonaisuudessaan kuvastaa suomalaista sielua, — tietysti sen eri kehitysasteilla, eri vivahduksina. Luulen, että jokainen tervevaistoinen ihminen, mikäli hän löytää kirjallisuudestamme jotakin mielenkiintoista, löytää sen etupäässä juuri kansanelämään pohjautuvasta kirjallisesta taiteesta. Siinä on aina tunnettavana suomalainen sielu, joskin se tavallisesti puhuu vielä vähälukuisin elein. Kuinka harvoin niin onkaan laita tässä muka korkeammalle asteelle ehtineessä uusaikaisessa kirjatuotannossamme! Vain minimaalisen pienessä osassa sitä on suomalaisuus kehittynyt henkiseksi sävyksi. Tyypillinen »moderni» suomalainen kirjailija on »flach im Instinkte» — vaistoltaan herpaantunut —, Nietzschen kielellä puhuen. Mutta jos kirjailijan välttämättä täytyy lainata itselleen näkö- ja kuulokyky — siltä usein näyttää —, niin hänen olisi varmaankin terveellisintä hiukan nöyrtyä ja ottaa tämä laina vastaan kotoiselta taholta: siten hän aikaa voittaen voisi, vaikkakin muiden turvin, saada kiinni siitä luonteenvaistosta, jonka hän on sekavien vierasten vaikutusten alaisena menettänyt ja joka kuitenkin yksin voi tehdä hänestä taiteilijan. Kauniina esimerkkinä siitä, että perin yksilöllinenkin ja elämäntunnoltaan nykyaikainen kirjailija voi pysyä luonteensävyltään tiiviisti suomalaisena, on K.A. Tavaststjerna; uudemmista suomenkielisistä kirjailijoista vain jotkut harvat sietävät vertailua hänen kanssaan niin taiteilijakykyyn kuin puhdasrotuisuuteenkin katsoen. Kiven runoudesta taas näemme, ettei kansanlapsen suinkaan tarvitse elää yksinomaan siitä kouraantuntuvimmasta taiteen materiasta, minkä runsaus muutamien lahjoille kyllä on ollut liiallinenkin, vaan että hän voi kohottaa luomiensa keskeltä näkyviin myös oman henkisen yksilöllisyytensä. Kivellä ei luultavastikaan ollut mitään systemaattisesti järjellä jäsenneltyä maailmankatsomusta, mutta hänellä oli synteettinen elämännäkemys, oman kohtalon rajojen yli kantava elämäntunto: hänen runoudessaan päilyy laajentuneen minuuden mikrokosmos. Jos et sanojani muuten usko, niin lue uudelleen (ja lue muunkin takia) esim. »Seitsemän veljeksen» loppuluvut, »Lea», »Kullervo», lyyrillisiä runoja. Eihän meille Kiven jälkeen ole tarjottu ainoatakaan näytelmää — ei murhe- eikä huvinäytelmää —, joka osoittaisi kehittyneempää henkistä luonnetta, — kyvyn aitoudesta puhumattakaan. Me tämän vuosisadan lapset, mehän olemme äkkiä keksineet itsemme kovin traagillisiksi, me olemme jo kehdoissamme valmiita murhenäytelmän sankareita (ja sankarittaria); mutta me emme ole saaneet itsestämme puserretuksi ainoatakaan murhenäytelmää, mistä persoonallinen kohtalontunto puhuisi niin voimakkaasti kuin Kiven »Kullervosta», — mitä puutteita sillä teoksella muuten lieneekin. Kivellä oli sekä harvinaisen hedelmällinen humoristinen äly että syvä uskonnollinen mielenlaatu, — molemmat korkeimman ihmistyypin pääominaisuuksia, — molemmat avuja, joita nykyisellä ihmistyypillä on nihki vähän.
INTO I.: Mitä sinä, mitä sinä nyt! Sinulla on riivaajainen! En ole tahtonut puhetulvaasi keskeyttää, mutta nyt minun oikeudentuntoni vaatii minua avaamaan suuni. Epäätkö meiltä — huomaa, mitä sanon »meiltä»: minä puhun viimeiseen hetkeeni saakka kokonaisen sukupolven puolesta ja se puhuu minun suuni kautta! — epäätkö meiltä uskonnollisen mielenlaadunkin? Eikö sinulla ole korvia kuulemaan, kuinka uskonnollinen, niin, suorastaan legendaarinen, myyttejä luova henki humisee nuoressa kirjallisuudessamme, joka tapailee korkeuksia aivan uskonnollisen elämänkäsityksen pohjalta kohoten?
KALLE: Totta toinen puoli sanoistasi. Mutta luulen sinun sittenkin sekoittavan käsitteitä. — Tällä erää sentään pyydän saada itsepäisesti jatkaa äskeiseen sävyyn; hymyile sinä toisella suupielelläsi ja lohduta itseäsi näin ajatellen: »tjaa-ah, tämä on hetkellistä kuohaa, jonka takia ei kannata tehdä itseään levottomaksi: näenhän, miten minun ihanteeni keräävät ympärilleen päivä päivältä enemmän seurakuntaa — sekä miehistä että naisista!» — Minä siis jatkan ja sanon: todella, turhan tähden emme vilpittöminä hetkinämme häpeä raihnaisuuttamme, — »me näpertelijäin sukukunta!» Mutta jos sinua hermostuttaa se, että aina ja joka paikassa vedotaan samoihin asioihin ja henkilöihin, niinkuin juuri Kiveen, niin en osaa vastata muuta kuin: täytyy, — niinkuin vesivarassa olevan täytyy turvautua ainoaan airoon, minkä on haaksirikkoisesta laivasta tavannut käteensä.
»Klassillisella» kirjallisuudellamme on yhä tärkeä, jatkuva tehtävä: elämännäkemyksen uudistaminen. Kuten olen kokenut selvittää, tämä tarkoittaa vain aistimien virkistämistä, yksilöllisen näkemyksen ja tunne-elämän tehostamista, — ei minkään univormupukuisen kirjallisen kansalliskaartin perustamista.
Vielä väitän, että kaikki tervevaistoiset kulttuurityöntekijät ovat jonkinlaisessa mieskohtaisessa suhteessa siihen maaperään, mikä on tuottanut pääasiallisen osan suomalaista kulttuuria: maaseutuun. »Sivistynyt» kaupunkilaisuus on yhä — ikävä kyllä — vain tähkäpäidenpoimija sivistyksemme vainioilla. Se ei jaksa elää omintakeisesti. Se on riippuvainen sekä maaseudusta että (varsinkin) ulkomaista. Se edustaa kaikkea, mikä nykyajassa on raukeata ja näivettynyttä. Kaikki, mikä esim. kaupunkilaiskirjallisuudessamme on omintakeista ja todellista taidetta, liittyy sävyltään paljon likeisemmin maalaisuuteen kuin »moderniin» kaupunkilaisuuteen. Niinpä ainoa kypsä kaupunkilaisepiikkamme on syntynyt liitossa niiden maalaisluonteisten virtausten kanssa, jotka ovat meille antaneet parhaan osan uudempaa kirjallisuuttamme. Lyyrillistä runoutta on tietenkin melkein mahdoton varmasti eritellä alkuaineisiinsa; mutta voipa huoleti sanoa, että ne tunnut, jotka lyriikkamme herättää väkevimpinä, ovat kotoisin salojen jylhyydestä, heleistä maakylistä, koskien partailta ja raskaasti vyöryväin ulappain ääriltä, — vaikka ne joskus kyllä ovat voineet tiivistyä kaupunkilaiselämän ahjossa. Meidän jokseenkin runsas, raukea ja tympeä boheemirunoutemme sensijaan elää pääasiallisesti poimimalla tähkäpäitä lyriikkamme varsinaisten elomiesten jäliltä; ne sameat »hengenvirtaukset» taas, jotka lirittävät sen kivikkouomassa, tulevat suorastaan kaiken maailman hallarämeistä. Ja kuinka vähän draamallista meidän kaupunkilainen »kulttuurielämämme» on! Tässä on juuri sen onttouden ilmeisin todistus. Varhempi n.s. realismimme tuotti joitakuita hyviäkin kaupunkilaisnäytelmiä, mutta senjälkeen kun se n.s. yksilöllisyys tuotiin suurella tohulla ja symbaalien räikinällä maahan, on draaman runotar ollut vaiti ja pukahtamatta.
INTO I.: ??
KALLE: Nii-in! Vaiti ja pukahtamatta. Probleemit ovat ratkaistut, — ja draamallisia yksilöllisyyksiä ei ole saatu maata tömisyttämällä syntymään. Ei uusromantiikka eikä uusrealismi ole sitä mahtanut. Ei erotiikka eikä estetiikka ole auttanut kirjailijoitamme pysymään tukevasti näytelmän runoratsun selässä. »Suurkaupunki» otti näillä -ismeillään ja -iikoillaan johtaakseen sivistyselämäämme; mutta se ei ole vielä tähän päivään asti sinetöinyt omatekoista valtakirjaansa, se ei ole antanut meille persoonallisesti pätevää draamaa. Sen draamasikiöt ovat kuolleina syntyneet. Mitä huomattavia yrityksiä sillä alalla tältä vuosisadalta on, ne ovat syntyneet maalaiselämän ja luonnon inspiroimina. Summa summarum: minä väitän, että jos meillä vielä syntyy kirjallinen renessanssi — niinkuin muiden taiteiden alalla on syntynyt ja yhäkin jatkuu —, niin se on ottava ydinvoimansa väkevämmästä maaperästä kuin kaupunkilaiselämästä. Se tuuloittaa kirjallisuuden hääkammiot ja kuohuttaa uudet veret kiertämään runoniekkain suonissa. — Ja onhan toki jotakin liikettä siihen suuntaan.
INTO I.: Pidä uskosi. Ja hyvä, jos se toteutuu, tai ainakin olisi oikeus myönnettävä myös sille pyrinnölle. Mutta salli minun sentään epäillä tuon niin sanotun kaupunkilaisuuden ja sen kannattaman intiimimmän sielunelämän tappiota. Sallithan?
KALLE: Kernaasti. Mutta epäilehän hieman kokeeksi myös sen »intiimimmän sielunelämän» totisuutta, vaikka ei pelättäisikään sen häviötä, — eihän se häviä! — Joko epäilit?
INTO I.: Johan hieman…