KALLE: No etkö saanut tuntosarviasi mahtumaan mihinkään loveen? — Tunnemmehan nimeltään n.s. suurkaupunkilaiselämän hehkuvan intensiteetin. Oletko taattu sen elinvoimaisuudesta? Tai edes sen todellisuudesta? Eikö siitä hajahda fosforin ja spriin — yhteensä siis: espriin — tuoksu enemmän kuin intohimossaan liekitsevän veren? Uskon kyllä, että summattomasti se elämä on ehtinyt jo tupruttaa yläilmoille savuna sakeinta suomalaisverta; sillä tummat pilvethän ovat raskaina massoina kasaantuneet alttarien ylle. Mutta minkälaista parkua ja vaikerrusta — liian raukeasti hillittyä — ovatkaan täynnä uhrien joutsenlaulut! Heikkoa näkyy se sakeakin veri sentään olleen, kun ei intohimon ankarin puserrus ole siitä purkanut kuuluviin miehisen miehen totista kiukkua ja kapinaa.
Mitä väriyhtymiä kyllä onkaan leimahdellut kauas ajan yöstä! Kaikki nykyisen taiteen kokkikirjan koristeelliset sävyt: rieskanvalkeasta sinipunervaan. Basillittoman veren punaa vain ei. — Ja mitäs, väri kun väri. — Mutta näiden oman sydämensä marttyyrien kasvoille nousee itsensäkuristajan kamoittava ilme; ja se ei ole enää koristeellista, se on jo — kuinka sanoisin — säädytöntä ja tuhmaa: sellaiset asiathan pitäisi suorittaa kulissien takana. — Mutta sitten he lyöttäytyvät usein vielä haikeiksi ja käyvät veisaamaan virsiä — lohdutukseksi ja anteeksiantamukseksi maaemolle, jonka kasvojenpiirteitä he tuskin muistavat, — kansalleen, jonka kohtalo heillä on kovin raskaana sydämellään, vaikka se on antanut heille vain heidän surullisen yksinäisyytensä. — Ja kun kohtaus on ohi, niin marttyyrit laskeutuvat alttarilta ja syövät ja juovat kuten tavalliset porvarilliset ihmiset. Sellaista on eräillä asteillaan se fin de sièclen eurooppalainen »intiimi sielunelämä», joka on vihdoin meilläkin päässyt kukoistamaan. Kainous on kai todellakin liian miehekäs hyve, jotta se voisi saada valtaa tässä ajassa. Tuo vimmattu halu omien kiihkojen ja oman surkeuden seulomiseen ja vatvomiseen ja erittelyyn — niin loistava todistus suvun kehutusta poikkeusihmisylpeydestä! — se on näet vähemmän syntyisin inhimillisestä tunnustajanöyryydestä kuin tarpeesta herättää mielenkiintoa tai sääliä. Kysymyksenalaiseksi jää, onko siinä koskaan ollutkaan mitään totista intohimoa, — epäilemättä siinä kyllä on ollut erästä toista, nykyajan ihailluinta hyvettä, josta näin säädyllisessä seurassa ei kuitenkaan sovi puhua muuta kuin vihjaillen.
INTO I.: Johan sinunkin sanasi alkavat hajahtaa fosforilta.
KALLE: Niinpä kyllä, huomaan. Etkähän sinä oikeastaan taida — noin periaatteellisesti — olla intohimoisten luonteiden edustaja, — paremminkin sen kulttuurielämän seraafisen puolen ihastelija ja — makustelija; niin että suo anteeksi jos olen paasannut tässä sinulle silmät korvat täyteen näin kuumista asioista. Nuoruuttahan sentään toivonet sinäkin lisää; ja sen mukana sietäisi tulla uusi intohimoisen elämäntunnon sykähdys — kunhan ei sellainen, joka päättyy parkuun ja vaikerruksiin jumalille ja maaemolle siitä, että kaunis leikki kääntyy joskus karvaaksi. Joka leikkiin käy, hän suoriutukoon siitä niin kunnialla, etteivät katsojat nolostu hänen surkeista eleistään. Tämän kai pitäisi olla sivistyneisyyden ensimäinen puntti ja pykälä. Ja muuta, porvarillista kunniaahan taitelijaihmisellä ei ole.
Meidän n.s. individualistisen kirjallisuutemme lyhyt, mutta huikea historia näyttää ainakin syrjäläisestä sangen nololta: ensin suuret eleet ja sampanjakuohuiset monoloogit jumala Minän ihanuudesta; sitten koristeellinen talttumus ja koottujen herooisten kokemusten kylmäpäinen kuvailu — sen pitäisi olla suvun varsinainen voimannäyte ja todistus älyn ylivallasta, mutta se paljastaakin meille vain naisten aivot ja miesten lampaansydämet. Siihen samaan dekoratiiviseen asenteeseen — kuinka ikävään kuitenkin! — ovat vähitellen jähmettyneet monet muutkin kuin nuo roihuavan temperamentin profeetat ja profetissat. Samaan lopputulokseen, sydämen köyhyyteen, hiukan — tai ehkä hyvinkin — hysteeriseen hermoelämään on painumassa koko tosi-moderni, naisten siipien alla kasvanut kirjallisuutemme.
INTO I.: Naisten? Jokohan niin? Ja pahaksiko he muka ovat olleet?
KALLE: Paljon sekä hyväksi että pahaksi. — Naiset, — tai uskaltanen sanoa: nainen, kun asianomaiset itsekin niin mielellään käyttelevät tätä kollektiivikäsitettä, — tai naisliike, sanoisimmeko niin, ovat todella hyvin paljon saaneet aikaan kirjallisuudessamme. Suomi ei todellakaan ole turhaan edistysmaa. Kirjallisuudellemme naisliike on lahjoittanut sekä miehekkäitä naisia että naisekkaita miehiä, — ja paljon indiviidejä siltä väliltä, molempaa sukupuolta.
Alkakaamme naisten hyvistätöistä. Täytyypä myöntää, että naisten parhaat ovat olleet ja ovat uudemman kirjallisuutemme miehekkäimpiä, rohkeimpia ja tinkimättömimpiä yksilöitä. Jo eräiden tyylillinen itsenäisyys on perin huomattava. Ja vielä suuremmaksi kunniaksi heille lankeaa se, että kun monet n.s. kansalliskirjallisuutemme isistä painoivat väsyneen päänsä ryntäilleen ja torkkuivat, tai jaarittelivat puuta heinää, niin edelliset kajosivat lujakätisesti ihmisen arimpiin kohtiin. Ja kyllä hekin ovat osanneet ajatella kylmästi aivoillaan, mutta heillä on ollut myös laaja ja lämmin sydän. He ovat olleet todellisia poikkeusihmisiä, sekä naisten keskuudessa että miehisiin ammattitovereihinsakin verraten. Mutta siitä he ovat palkkansakin perineet: solvaukset ja siveelliset tuomiot, kun taas heidän tosinaiselliset sisarensa ovat puolueensa tai klikkinsä jumalattarina, sekä mies- että naiskäsien kantamina ja kruunaamina rientäneet juhlahumussa voitosta voittoon.
INTO I.: No koskeeko tuo oikeastaan meitä miehiä? Senhän voisimme jättää naisten keskinäiseksi kiistanaiheeksi.
KALLE: Kyllä se koskee meitäkin, jos tahdomme tuntea oman historiamme; tuo edellinen, rohkea nainen on sanonut paljon siitä, mitä mies — joko arkuudesta tai velttoudesta tai lahjattomuudesta — on jättänyt sanomatta. Jälkimäinen, seppelöity nainen on ollut tosimodernin kirjallisuutemme ylivaltias kuningatar, tai oikeastaan enemmän: fatum. Mutta ei suinkaan mikään transcendentaalinen fatum, vaan niin immanenttinen kuin mahdollista. Todellisena taiteen hengettärenä hän on astunut alas korkeuksistaan ja ottaen päälleen ihmisen lihallisen muodon huumannut kaikki alaisensa. Hän on tuonut kirjallisuuteen oman minuutensa lukemattomine muunnoksineen; hän on täyttänyt jälkimäisillä kaikki arvopaikat: madonnan temppelikuorista diivan hotellihuoneeseen ja kurtisaanin salonkiin asti. Väkisinkinhän siitä syntyy hienosyistä, intiimiä, »eurooppalaista» taidetta, arki-ihmiset naisten joukossa saavat jäädä tyhmempien hengetärten huomaan.