INTO I.: Pilkkapuheisiisi en halua vastata. Mutta totta kai kuitenkin myönnät sen verran, että kirjallisuutemme on viimeisen vuosikymmenen aikana erinomaisesti rikastunut ja vilkastunut mielenkiintoisista yksilöistä ja rikkaista sävyvivahduksista — ja se on minusta jo hyvin tyydyttävää. Totta sen myönnät?
KALLE: Totta myönnän, — täydellä suulla. Mielenkiintoisia yksilöitä? Kyllä, — aina aluksi. Ja rikkaita sävyvivahduksia: saman luonteen — tai luonteettomuuden.
Ja tavallaan ehkä mielenkiintoisin näistä tämän hengettären kasvateista, näistä »vivahduksista», on se miehinen madonnanpalvelija Suomen tuiman taivaan alla, se loppuun saakka uskollinen, se seraafinen monitaituri, josta äskettäin niin kauniisti puhuit. Esteettisen erotismin tragikoomillisin monstrum! Miehinen tyyppihän kyllä on nykyajasta melkein olemattomissa, ja puolivälinilmiöitä, kuinka sanoisimme: hamehousuja, kuin kissoja Vilkkilässä. Mutta tämä ystäväinen tuntuu olevan miltei kemiallisesti puhdas sukupuolestaan. Sellainen ei tarvitsisi ei hametta eikä housuja, eikä sittenkään osaisi arkailla alastomuuttaan. — No kun on niin puhdas! Mutta sellainen on jotain — yliluonnollista.
Ja summattoman yliluonnollinen on sekin metafyysillinen päämäärä, jota eurooppalaiset kirjailijamme kai tästäpuoleen, hänen jälkiään noudattaen, tavoittelevat: tila, jossa me ikiuskollisina, sukupuolettomina rakastamme omaa rakkauttamme. — Emmekö olekin näin joutuneet päistikkaa keskelle nykyaikaisen kauneudenpalveluksen pyhiä lehtoja, pudonneet sinne kuin mitkäkin rosmot vuorenkupeelta? Eikö edessämme ole juuri sen kuuluisan taiteellisen uskonnon kunniaportti, vai?
INTO I.: Hm, hm!
KALLE: Uskaltaisiko ottaa ja astua sisään. — Eihän kysymys ole pelkästä uskonnosta, vaan taiteellisesta uskonnosta, ja sen eteen sosialistikin polvistuu. — Mutta olenpa siitä kunniaportista nähnyt suoltuvan sisään monen, jollen juuri suden, niin kuitenkin ketun lammasnahoissa, ja arvioin nyt, etten ole Mikkoa pahempi.
Ihana onkin näköala edessämme. Tämähän on silkkaa renessanssia! Ajatella, että meidänkin kalseassa nälkämaassamme! Ja nyt jo, kun pimeimmät perukat tuskin ovat ehtineet kunnolleen tottua selvän ruisleivän onneen.
Niin, tällaista siis näemme: Klassillinen tai romanttinen maisema ylevää tyyliä. Puilla, rakennuksilla ja ihmisillä herooiset rotupiirteet. Mutta kuulutaan puhuvan suomea — »eurooppalaista suomea». Mistä se puhe ja laulu ja laklatus? Kaikkialta: maasta, vesiltä, puista, taivaan kaarelta. Papukaijatkin tunnustavat tunteensa papukaijattarilleen — seraafisella suomenkielellä, tosin ranskalaisin sitaatein.
Madonnia, diivoja piedestaaleilla, leposohvilla, mitä moninaisimmissa asenteissa. Jumalanpalvelusta täällä harjoitetaan. Täällä on pyhä kolmiyhteys: isä Eros, — joka joutavasta pojanvekarasta on patvinut aimo patriarkaksi; säädyttömät, aidantakaiset suut kyllä parjaavat häntä parittelijaksi, mutta he saavat tuomionsa —; poika Yli-ihminen, — joka, siipiratsun selässä, lennättää vapahtamaan ihmiskuntaa matalasta maankamarasta; säädyttömät panettelevat häntäkin, sanoen hänen ratsastavan rankkitynnyrillä, mutta he eivät tule vapahdetuiksi —; ynnä tytär Naiskauneuden Henki, — varsinainen palveltava, jonka eteen jokainen kiltisti kumartuu; hänen sukujohtonsa tosin on hiukan epäselvä, äidistä kun ei ole tietoa, — vaikka olisi aidan takaa tullut ja sinne jälleen kadonnut.
Mitä näemme, kuulemme ja tunnemme edelleen: palvelustaan toimittavia uskovaisia, molempaa sukupuolta, juhlakoruisina; tanssien hulmetta, musiikkia, pöydän ilojen ylistystä puhein ja lauluin; viinien, myskin, pyhän savun ja myrrhan tuoksuja. Jumalaisetkin ovat ahkerasti mukana. Myös ylijumalatar, aluksi marmorisen ylpeä, sulaa ja taipuu iltapuolella.