Tuo mainittu salainen sopimus sisältää vaatimuksena — paitsi sopimuksentekijäin keskinäistä harrasta kunnioitusta — sen, että taiteessa ei saa olla niitä ydinavuja liiallisesti. Ne voivat ikäänkuin — vaatia lukijalta jotakin; mutta kun kerran kirjasta rahan maksaa, niin eihän se muuta saa enää pyytää. Varsinkaan ei mikään saa häiritä »muodon» sulavuutta.
Tämän vaatimuksensa yleisö suggeroi helposti arvostelijaan — tai päinvastoin ehkä on tapahtunut. Ja vähitellen arvostelija unohtaa ei vain säälin vaan oikeudentunnonkin syrjäteiden tarpojia kohtaan, säästääkseen kaiken intonsa niille, joilla on suurimman kansantajuisuuden lahja. Tämä taas on sitä, että on luovuttu persoonallisista tunteista ja ajatuksista, kuten ennen selitetty; että joko tepastellaan suurten mestarien kerran raivaamilla yhteismailla, joihin lauma on ammoin tottunut, tai muualta hankitaan helposti sulavaa ravintoa. Tällaisessa yleisön-taiteessa arvostelija voi keksiä koko joukon toisen, kolmannen, neljännen arvoluokan hyveitä; ydintä vaan ei, ja vähät siitä. Teos on hyvä, koska se on tarkoitettu taiteeksi. Ja vallan kiitettävä, jos sillä on ne yleisimmät — nykyään jo kyllä joka toisen kirjoitustaitoisen vallassa olevat — muodolliset »ansiot»: että »suomenkieli soi ja helisee», että puuaines on siloista ja oksatonta, että puhe käy kauniissa kaarteissa.
Arvostelija kuvastelee mielellään omaa älyään, omaa »tyyliään» sellaisessa sukulaistaiteessa. Älyä ja tyyliä kun onkin niin runsaasti siunautunut heille. Jo yksistään kiitollisena siitä, että saa loistaa — varsinkin jos kirjantekijä luovuttaa syvät lunnassanansa hyvin helpolla hänelle — arvostelija antaa teokselle suopean siunauksensa.
Eikähän siinä mitä pahaa: vain se, että totisille kyvyille riittää sitten vähemmän sitä »siunausta»; ja se, ettei arvostelu sellaisena pysty kasvattamaan kirjailijoita.
INTO I.: Tuo sana minun on todella ilo kuulla. Niin juuri, kasvattaahan arvostelun kyllä pitää, — vaikka minusta etupäässä mieltä ylentävällä kiitoksella.
KALLE: Tuskin kirjailija sentään kovinkaan monen kiitosta tarvitsee tai tuntee siitä itsensä ylennetyksi. Pääasia hänelle, että saa oikeutensa olla olemassa ja hengittää.
Kasvattavassa mielessä kai arvostelija kyllä usein pitelee kirjailijaa. Joskus sellainen kasvatus voi olla mahdollinenkin.
Tuskin koskaan arvostelu on synnyttänyt neroja. Mutta kyvyn itsekasvatuksessa kriitikolla voi olla osansa, niinkuin yleisönkin kypsyttämisessä. Jos itsenäisyyteen kamppaileva kirjailija saa täyden luottamuksen arvostelijan intuitiiviseen ymmärrykseen, niin tämä auttaa häntä epäilemättä paljon oikeille perille. Useinhan syrjäinen, ajatteleva ja varmavaistoinen ihminen ymmärtää toista monisyistä luonnetta selvemmin kuin tämä itse itseään. Ja korkeallekin kehittynyt yksilö hyötyy paljon varsinkin sukulaistemperamentin arvioinneista. Kuka tietää kuinka paljon viime vuosisadan loppupuolen eurooppalainen kirjallisuus tehostui ja varmeni rohkeiden kriitikkokykyjen vaikutuksesta. Paljon siitä on puhuttu ja paljon siinä puheessa nähtävästi on perää. Goethen ja Schillerin kirjeenvaihto y.m. vuorovaikutus todistaa pätevästi samaa asiaa.
Mutta sellainen kritiikki, sekin on sentään pitkän yksilöllisen kehityksen tulos. Ja se vaatii avomielistä vuorovaikutusta kykyjen ja viisasten välillä.
Jokaisen omaan kutsumukseensa uskovan täytyy rohkaistua kysymään Jobin kanssa tietoviisailta: »Kuoleeko viisaus teidän mukananne?»