KALLE: Jotain sinnepäin —. Tarkoitan sillä tuota esteettisen tieteen »tulokset» tuntevaa, jolle taide-kritiikki on hänen tieteensä kansantajuistuttamista. Minulla on niin korkea käsitys arvostelemisesta, että se on lähes yhtäläisessä suhteessa käsitteelliseen estetiikkaan kuin itsenäinen maanmuokkaus agronoomitieteeseen.
Onpa oikeastaan syytä puhua, kuten onkin puhuttu, »arvostelun runottaresta».
On tiettyä, että hyvä runoilija — eikä aina tarvitse olla kovin hyväkään — tekee pian arvostelijastaankin runoilijan. Tai ainakin runollisen. Se ulkonainen runollisuus ei sentään arvostelijalle ole aivan tarpeellinen; sensijaan, jos hänen mieli syventää arvostelun käsitettä, hänessä täytyy olla kappale runoilijaluontoa. Siitähän oikeastaan olenkin jo puhunut: taide vaatii tulkiltaan ulkonaisista — puolueiden, teoriain — rajoista vapautunutta persoonallisuutta, temperamenttiä, intuitiivistä katsomustapaa ja sanallisiksi eleiksi herkistynyttä tyyliä; siis aivan runoilija-avuja — ainakin jonkun prosentin itsekutakin. Niistä on kantavin taiteen propaganda aina syntynyt, ei tiedoista ja järkeilystä; ja sillä arvioinnilla on sama tendenssi kuin vapaalla runoudella: mieskohtaisen elämäntunnon suggeroiminen yleisöön. Kriitikko vaan lainaa pääteeman taiteilijalta, ei keksi sitä suoraan elämästä.
Esimerkkinä synnynnäisestä kriitikkorunoilijasta tahdon mainita Oscar Levertinin. — Suurempia arvostelijoita kyllä on, — runoilijoista puhumattakaan. — Minulla on hänestä se käsitys, että hänessä on liian paljon tuota ulkonaista runollisuutta: sanaloistoa, hiukan ohkaista kauneuskaihoa, liian paljon myös kamari-ihmistä ja nähtävästi varman rotutunteen puutetta; sekä että hän on runoilijaluonne, mutta kriitikkona ainakin yhtä välitön ja persoonallinen kuin runoilijana. Hän käytti epäilemättä suurimman osan runoilija-pääomaansa taiteen selittämiseen, vieläpä mielestäni hedelmällisemmin kuin omaan alkuperäiseen luomistyöhönsä. Hänen näkemyksensä on usein arvostelussa plastillisempi kuin runossa ja hänen sielullinen asteikkonsa pääsee vasta edellisessä täyteen laajuuteensa. Hänen synteettinen runoilijatajunsa tuli hänen päävoimakseen taiteen luonteistamisessa.
Tätä synteettistä luonteiden ja hengensuuntien tajuntaa ei arvostelussamme ole tarpeeksi. Sillä ennenkuin siihen pääsee, täytyy osata valita. Täytyy valppaalla vaistolla eroittaa akanat jyvistä, ja lahjomattomalla oikeudentunnolla nimittää totuutta hyveeksi ja tyhmyyttä tyhmyydeksi.
Mutta meillä moni arvostelija pitää hyveenä sitä, kun puhuu monta lipevää sanaa kirjan kymmenestä prosentista hyviä ominaisuuksia, mutta unohtaa tai mainitsee vain sivumennen ne loput yhdeksänkymmentä prosenttia puutteita ja syntyvirheitä. — Tällaista säälimoraalia näyttää noudattavan moni sellainenkin, jota ei siihen houkuttele puolueintressit. Pelkästä hyvänsuopuudesta tai — tylsyydestä.
Tälläkin asialla on tietysti puolensa jos toinenkin. Jos nuo kirjan edelliset kymmenen prosenttia ovat taiteen ydinavuja, niin silloinhan kirja verrattain hyvin vastaa puolestaan ja rehti arvostelu rientää sitä tukemaan, — vaikka sitten yhdeksänkymmentä prosenttia — tai vieläkin enemmän — taiteen qvantumia olisi jätettävä »rästiksi», tulevaisuuden suoritettavaksi mahdollisuuden mukaan. Silloin arvostelun ei siedä takertua pikkuseikkoihin, ainakaan hylkivässä mielessä. Sillä kuinka monelta voidaan vaatia edes puolet täysistä sadasta prosentista kerrallaan. Ja hekin alkavat olla niitä arvostelun yltämättömiä.
INTO I.: Tokihan lienee asetettava juuri nuo kansakunnan suurimmat, »arvostelun yltämättömät», niiksi täysarvoisiksi mitoiksi, joihin pienempiä kykyjä heidän saavutustensa mukaan verrataan? Jos olet vielä se »kotimaisesti» innoitettu, joka äsken olit, niin tässä pykälässä me voimme luullakseni täydelleen yhtyä.
KALLE: Että siis kuitataan summamutikassa noille taivaan armoittamille täydet sata prosenttia — vain siksi, että he ovat kansakunnan suurimmat! — Sinäpä sen sanoit; niin on tehty, ja tehdään kai edelleen. Mutta epäilen seurauksia, — ne ovat voineet olla sekä heidän omalle että heidän katveessaan kasvaneiden taiteelle vahingoksi. Ja yleisön käsitteet ja arvostelun periaatteet se väärä kunnioitus suurimpia kohtaan on kovertanut ontoiksi.
Se arvostelija-tyyppi, jonka nyt olen ottanut puheeksi, on tehnyt ikäänkuin sopimuksen laajimman yleisön kanssa, — useinhan he puhuvatkin monikon ensi persoonassa: »me lausumme onnittelumme, — me emme ole tyytyväiset j.n.e.» ja kääntyvät joka tilassa hienon tuttavallisesti seurakuntansa puoleen: »Te tiedätte, mitä nykyaika voi jo vaatia taiteelta.»