INTO I.: Dilettantismiin kai jokainen arvostelija lopultakin jää; ja eiköhän hän tee alunperin parhaiten, totuttautuessaan mahdollisimman vähän omakohtaiseen arvioimiseen, — eipä tule tehneeksi silloin suurta vääryyttä ketään kohtaan.
KALLE: Eikä suurta oikeutta ketään kohtaan. — Mutta tuollainenkin itseydestään luopunut tekee sentään helposti vääryyttä, varsinkin hyvin yksilölliselle taiteelle: hän luovuttaa niin helposti ne perintökirjat, joilla hän ihmisenä voisi vaatia jotakin omalle itselleen, luovuttaa ne pois jonkin ryhmäkunnan tai vieraan aatteen hyväksi. Ja silloin tapahtuu vääryys, eikä hän huomaa sitä. Itsekieltämys ei läheskään aina ole moraalia.
Sillä vain temperamentti-ihminen ymmärtää toistaan. Ei sellainen vaahtoava ja roihuava, — sillä hänellä ymmärrys on tavallisesti vähissä ja hän talttuu liian kesyksi aikanaan. Vaan sellainen, jolla on tiiviit omakohtaiset elämäntunnot, ja joka niihin luottaen rohkenee sekä myöntää että kieltää.
Leväperäisin ihminen ei ole sisäisesti laajin, — tai hän on sitten kerrassaan sortunut pois saranoiltaan. Ja se, joka aina myöntää, ei koskaan myönnä täysin keuhkoin. Eikä toisella ihmisellä ole hänen tunnustuksensa tarvetta.
Ahdasmielisyyttä meidän kritiikissämme kyllä on, vieläpä hyvällä idulla kaikkia niitä muitakin arvostelijahyveitä, joita tämän keskustelumme alussa mainitsin. On ymmärryksen jos hyvän tahdonkin rajallisuutta, — mutta vähän oikeudenmukaisen valinnan uskallusta ja vaistoa.
Vähän eetillistä rohkeutta tulkitsemaan sitä itse luonnon säätämää oikeutta, että vain elinkelpoiset saavat periä maan.
INTO I.: No nythän sinä korkealle sijalle nostit arvostelijan.
KALLE: En liian korkealle, mutta tarpeeksi korkealle, että taivaan puhtaat tuulet ylttyvät häneen. Hän ei ole se luonto, joka raivaa tarpeettomat tieltä — vaikka moni arvostelija pitää sellaista uskoa itsestään. Heikkojen oma heikkous, turhien oma turhuus kaataa heidät aikoinaan. — Hän on vain osa luonnon elimistöä, ei tärkein, mutta kyllin tärkeä ollakseen velvoitettu valppauteen — ja kehitykseen, hänkin. — Olen jo puhunut yleisön »purettamisesta». Se ei ole arvostelijan tehtävä. Hänen tehtävänsä — nim. ruuan valintaan nähden — on olla sinä elimenä, joka mahdollisimman selvien omakohtaisten kokemusten perusteella, siis mahdollisimman varmalla pätevyydellä arvioi, mitä inhimillinen luonto ottaa sulattaakseen, mitä ei.
Kehittynyt aisti määrää myös sen tavan, millä hän tuo ilmi sanottavansa. Hän suhtautuu »aiheeseensa» samalla tavoin kuin taiteilija omaansa: oman kokoutuneen ja herkenneen mielensä pohjalta. Hän ei tökkää peukaloitaan teoksen liitteisiin, hajoittaakseen rakennelman yleisön jalkoihin; hän tutkii mieluummin silmillään ja tuntosarvillaan, ja uskoo, että yleisökin voi jotain nähdä. Hän ilmaisee enemmän äänensä sävyllä, tyylin vaihtelevilla eleillä — hänelläkin saa ja pitää olla eleitä — kuin niillä summittaisilla, kaikkein kansantajuisimmilla laatusanoilla, joita esteettinen agronoomisielu niin mielellään käyttää.
INTO I.: Agronoomi —?