Olisi jo melkoinen edistysaskel, jos jokainen »arvoittaja» tajuaisi paremmin kuin nimetön ja asiaton »maallikko», miltä kannalta yksityinen taideteos on otettava. Miltä kannalta filoloogi tarkastelee kielitieteellistä tutkimusta? Ei suinkaan siveysopin tai yleisen terveydenhoidon kannalta! Ainoastaan filoloogiselta! Mitä mittapuita filosoofi (ja asianymmärtävä maallikkokin) asettaa filosoofiselle teokselle? Kansantaloudenko mittoja? Ei, vain filosoofisen tiedon ja ajatuksen. — Niinikään tunnustetaan karjanjalostukselle oma päämääränsä, jota kohti esim. teoloogin teoriat eivät sitä kanna ensinkään. — Mutta miten suhtautua taidetuotteeseen! Siinä kumma! Mutta selviää sentään sekin: suhtaudutaan kaikilta »kannoilta». Arvostelija ja vakavammat yleisöstä painavat älypäänsä yhteen ja selittävät esim. kirjaa: »Puhtaasti taiteelliselta kannalta ottaen tämä teos ansaitsee kiitosta; mutta sen filolooginen puoli ei ole aivan tyydyttävä; ja myöskin kansallisen taiteen ja siveysopin kannoilta meidän täytyy lausua epäilyksemme.» Historiallisen kertomuksen sitten on vielä kavuttava tieteellisyyden muuri, tiedon kultasäkit selässään kuin Makedonian Filippoksen aaseilla. — »Puhtaasti taiteelliselta kannalta ottaen…» — huomaa jo ensi sanoista, että ne herrat eivät ole tottuneet ottamaan mitään — puhtaasti!
INTO I.: Rakas ystävä, minä olen jo hiukan levoton sinun puolestasi. Etköhän potkiskele nyt pussissa: kun vähän aikaa sitten olit täynnä eetillistä intomieltä —?
KALLE: Nii-in, mutta puhuinhan taiteen omissa nimissä, koinhan takitilaan selittää eetillistä luonnetta puhtaan taiteen omaksi luonteeksi, eetillisyyttä sen jaloimmaksi aistiksi. Kiivailen nytkin vain käsitteiden sekoittamista vastaan ja pyydän suojata tuhmuudelta taidetta, joka on siveellistä aina, milloin sillä ei ole epämoraalisen tendenssin tai luonteettomuuden tunnusmerkkejä. En näe olevani pussissa.
INTO I.: Entä se kansallistaloudellinen propaganda, jota juuri pääsit suosittelemasta arvostelijoille, entä se?
KALLE: Se ei ole taideteosten selittämistä, vaan taiteen n.s. periaatteellisen, poliittisen ja kansallisen arvon todistelemista sellaisena aikana, jolloin sen elinehdot ovat uhatut, — ja sellaiselle mahtiväelle, joka muuten välittää viisi itse taiteen sisäisistä arvoista.
Näitä sisäisiä arvoja, siis taiteen olemusta, etsiessään arvostelija sensijaan ajattelee sitä yleisöä, jolla on omakohtaista taiteentarvetta ja joka pääosaltaan ei nähtävästi kuulu maan suurellisiin. Silloin hänen täytyy tarkoin pysytellä taiteellisen katsomustavan piirissä, jottei sekaantuisi vieraisiin käsitteisiin. Siellä sisäpuolella hänen sitten sopii antaa älynsä loistaa, kyllä siellä tilaa on tarpeen mukaan. Ja parhaiten hän palvelee sekä taidetta että yleisöä, jos ei vartavasten laskeu omalta koroitetulta asteeltaan kansantajuiselle tasolle, vaan koettaa selvästi ja yksinkertaisesti — niin että kansakin voi häntä ymmärtää — sieltä ylhäältä tulkita hienointa käsitystään taideteoksesta. — Eikö näes varsinainen kansantajuisuus ole sitä, että puhuja heittää ajatusten painolastin laidan yli ja pieksää tuulta tyhjillä sanoilla —? Se on vain sääliä: ettei rakkaan yleisön elimistö mitenkään rasittuisi.
Eräs käsite-ero taiteen selittäjäin ja »arvoittajain» olisi muistettava ennen muuta: nim. ero »kansallisen» ja »suomalaisen» välillä. Jokaiselle on päivänselvää, ettei kaikki Suomessa tehty — siis jollakin tavoin »suomalainen» — ole »kansallista». Mutta viimemainittua käsitettä on kuitenkin erinomaisen helppo käytellä otollisissa tapauksissa. Sillä »kansallisen» tunnusmerkit ovat sangen ilmeiset: sellainen on todistettavasti esim. kirja, jonka sivuluku alkaa nousta sinne 400-500:n seuduille ja jossa ei ole määrätyitä, sopusointua häiritseviä ominaisuuksia. Suomalaissävyinen kirja minun mielestäni on sensijaan yleensä ulkonaisesti vähemmän tukeva, mutta sisäisesti positiivisempi: se vähä, mitä siinä on sivuja, on täysiveristä taidetta. Käsitettä »suomalainen» (= luonteeltaan suomalainen) on siis paljon vaikeampi käytellä, se kun on määriteltävä aivan sisäisin tunnusmerkein.
Mutta se ero mielestäni arvostelijan olisi kuitenkin huomattava, vaikka se on vaikeakin. Sietäisi nim. henkistä sävyä tarkata enemmän kuin yleensä tehdään; t.s.: ajemmin esittämäni mietteet vaativat arvostelijaa suhtautumaan taiteeseen rotutuntoisemmin. Jos rotutunto on kirjallisuudessamme kitulias, niin vielä vaivaisempi, jos mahdollista, se on kritiikissä. Ainakin tässä suhteessa kirjailijat ja heidän arvostelijansa suggeroivat toinen toistaan. Kuinka yli olkain toisiaan katsellaankin, niin salaisesti kuitenkin tehdään toisilleen mieliksi: ollaan »moderneja». — On vallan merkillistä esim. verrata ameriikkalais-saksalaisen Meyerin tutkimusta suomalaisesta kirjallisuudesta useimpiin kotimaisiin samanaiheisiin teoksiin. Kuinka vähän ravitsevia ja rohkeita ajatuksia onkaan suomalainen kirjallisuus herättänyt jälkimäisten tekijöissä, kuinka pinnallinen ja tehoton heidän näkemyksensä on! Muukalainen, vaikka hänellekin jää laajoja aloja suomalaisesta sielusta hämäriksi ja suljetuiksi ja vaikka hän toiselta puolen taipuu liian varomattomiin arviointeihin eräistä uuden ajan individeistä, hän on kuitenkin tuonut ilmi verrattomasti syvempää — ja tietoisampaa! — suomalaisen temperamentin tajua kuin suomalaiset itse. Germaanina hän on kyllin yksilöllinen katsoakseen kirjallisuuttamme sisästäpäin, ja kyllin ajan muotisuunnista piittaamaton, antaakseen luonteen puhtaudelle tarpeellisen kunnian.
Mutta tyypillisin meikäläisistä taiteentulkeista on se, joka ei mitään pyydä omalle sisimmälle minälleen, joka vihkiytyy kerrassaan »aatteiden» palvelukseen, — yksi »kansallisen taiteen», toinen muun valtasuunnan; kolmas, laajanielu, ahmii taas hyvään makoonsa kaikki, mitä suinkin taritaan.
Tämä on sitä, että taiteeseen ei suhtauduta puhtaan inhimillisyyden kannalta. Mikä lähtee mistäkin dilettantismista.