»Taidekysymyksessä yhteiskunnallisen kehityksen kannalta» heidän senvuoksi on ensinnäkin havaittava toinen puoli ja toinen puoli (molemmat »puolet», huomaa tarkoin, puolustukseksi taiteelle): sivistys- ja juriidishistoriallinen sekä kansallistaloudellinen. Siksipä hänellä pitää olla koko joukko tietoja, proosallisia tietoja. Hänen pitää, kysymyksen edellistä »puolta» esittäessään, tietää mainita, että moni muu, nykyään hyvinkin arvokas ammatti on aikoinaan lähtenyt yhteiskunnan vakavien tarkoitusten ulkopuolelta, siis rekisterin »alapuolelta». Paitsi että tiede —, jota moni porvari nykyään kunnioittaa sen sisäänastuessa nousemalla seisomaan, joskus laskeutumalla polvilleenkin, — on palvellut monta kovaa koevuotta teologian palkkapiikana, olisi puhuttava monen vieläkin kunniallisemman elinkeinon merkillisistä vaiheista. Onhan kauppalainsäädännön historiassa jaloa yhteiskuntaoikeutta valaisevia esimerkkejä hyvin paljon: tapulioikeudet, tulliseikat y.m. Lääkärinammatti kai on aikoinaan ollut hyvinkin hengenvaarallinen, — en tarkoita erityisesti potilaille, vaan heidän parantajilleen hengenvaarallinen. Leipurin-, räätälin-, teurastajan- y.m.s. ammateista minä en ainakaan tällä haavaa muista tätä asiaa koskevia seikkoja; ehkä joku tietää niitä. Tositaiteelliseksi työksi laillistettu maantierosmous, sotilasammatti, on tunnettu alkujuuriltaan niin ilmeisesti jumalaiseksi, että se on aina ollut yhteiskunnan perustus ja ylpeys; mutta menepä yksityinen ja ala käyttää julkisesti oman käden oikeutta, niin pian sinut »kutsutaan järjestykseen», jottas ymmärrät… — Tällaisilla esimerkeillä vedotaan juriidiseen järkeen; porvarillista sydäntä taas voi vaihteeksi järkyttää kuvailemalla sitä liikuttavaa huolenpitoa, millä niin monet vaatimattomat arki-ihmiset kuolinvuoteiltaankin muistavat kaukaisten maitten pakanoita —.
Mutta vielä tehokkaampi taiteen puolustajan on vedota siihen niin sanomaani kansallistaloudelliseen puoleen. Nerokas ja dialektista metoodia nasevasti käyttelevä asiain tuntija voi otollisella hetkellä todistaa taiteen vaikutuksiltaan lähes tieteellisen kansallistalouden veroiseksi. — Tässä kansallistaloudellisessa puolessa on oikeastaan jälleen kaksi, — sanoisinko: kaksi pykälää. Pääpykälä on taiteemme vaikutus »kansainväliseen mielipiteeseen». Luemmehan usein sanomalehdistä, että »jälleen on ulkomailla huomattu se ja se etevä taiteilija». Taiteilijasta on siellä suuressa maailmassa johduttu hänen kotimaahansa ja koko sen taiteeseen, ja on tyydytyksellä »pantu merkille», että sielläkin päin aletaan nousta kansainväliselle kulttuuritasolle. Suuret sivistyskansat pitävät meitä pian miltei pikkuserkkuinaan. Ja sehän on suuri ansio, — ei niin taiteelle, kuin yleensä »meille», s.o. maan ja kansan virallisille edustajille. (Jos miehellä on hyvä juoksijahevonen, niin enemmänhän siitä mies saa kunniaa — ja kultaa — kuin hevonen itse.) Kun näet hätäpäivät päälle saavat, niin »me» luotamme »eurooppalaiseen opinioon»: onhan »meillä» henkinen arvomme, jota ei saa loukata, onhan meillä taiteemme kilpenämme, joka tunnetaan ja tunnustetaan — Euroopassa. — Ja sen sanan päälle me ryyppäämme.
Toinen pykälä, tärkeä sekin taiteen puolusmiehen muistaa, on taiteen välittömästi kansaamme hyödyttävä ja ylentävä vaikutus. Onhan esim. kirjallisuus omiaan innostamaan penseätä nuorisoa lukutaitoon, joka on hyödyllinen kaikissa ammateissa, sitäpaitsi se tarjoaa usein tarpeellisia tietoja sekä ohjaa ylevämpään mielenlaatuun, — onhan kyllä kirjoissakin monenlaisia. — Entä kuvaavat taiteet! Esim. punainen aapiskukko, — kuka laskee sen historiallisen arvon jo tähän asti! — Ja niin poispäin. — Ja jos kaikkien sivistysahjojen seinät saisivat kielen ja inhimillisen puhelahjan, mitä ne taitaisivatkaan lausua ja todistaa: isänmaallisista juhlista, joissa kansallisen taiteen hengetär on kunniavieraana istunut pöydän yläkulmalla ja hurmannut alttiita sydämiä. — Ja edelleen: jos estetiikan professoreilla onkin kyllin ainesta menneitten aikojen taiteessa, niin rakastaahan yleisö sukkelia, henkeviä ja tuoreita arvosteluja; ja kun nyt monilla sanomalehdillä on erityiset henkilöt tyydyttämään tuota yleisön mielihalua, niin onhan aivan tarpeellista, että on taiteilijoitakin, jotka synnyttelevät näitä henkilöitä varten aina uutta, aina uutta arvosteltavaa.
Näin monelta kannalta peloton arvostelija voi »arvoittaa» taidetta porvarillisen hyötyihmisen edessä. Voipa hän, kun oikein yltyy, kansallisesti huolestuneita taiteen isiä vastaan väittää, että taidettakin on kohdeltava kunniallisena elinkeinona, jonka pitää kannattaa sellaisessa maassa, missä mikä tahansa taiteen selostaminen kannattaa; että runoruhtinaan kuuluisa sana »viheriästä oksasta» on vihdoinkin runoiltava uudelleen: saakoon taide itsekin käydä jo siitä jalantuesta, siitä viheriästä oksasta; että taiteella on aivan oma tarkoituksensa, jota se ei saa hetkeksikään laiminlyödä: kun tiedettä harjoitetaan vain sen itsensä takia ja arvioidaan vain tieteen kannalta, niin mitä järkeä on siinä, että taiteelta evätään nuo luonnolliset oikeudet, — taiteelta, joka kuitenkin yleensä liittyy paljon likeisemmin elämän vaatimuksiin kuin tiede.
Mutta jos arvokas arvostelija-ystävämme riihaantuu oikein äärimmilleen, niin hän yllyttää nuoria, todelliset edellytykset omistavia taiteen taimia: »Puskekaa eteenpäin, pojat! Kerran kuitenkin on päästävä sen tien päähän, millä te nyt rynnistelette. Ei sovintoa virkahengen kanssa! Jos te taivutte pakosalle, niin mikä muukaan sukupolvi on velvollinen jäämään uskolliseksi? Jos ette pääse eteenpäin, niin pysähtykää tien oheen ja tarttukaa lapioon ja kuokkaan: se on hiljainen ja ylpeä, ja omaa mieltänne tyydyttävin vastalauseenne!» — Ja sitten hän lausuu heille rohkeasti palan — Runebergia: Sandelsin sanat sillankorvalta Sven Tuuvalle.
Tähän saakka esittämäni katsantokannat voin koota siihen yleiseen ponsilauselmaan, että arvostelu ei saa olla syntynyt niinkään taiteen vajavaisuuksien takia kuin yleisön henkisen elimistön puutteellisen kehityksen vuoksi. Siksi sen täytyy osata puhua eri kannoilta ja eri äänilajeissa. Turtuneinta paksunahkaisuutta sen pitää kovistella edellä esitetyin keinoin: järkiopetuksella ja ivalla. Tämä on sen lähetystehtävän ulkonainen puoli.
INTO I.: Puoli —.
KALLE: Niin, »puoli», — tai oikeastaan: tuskin kolmanneskaan. Sillä ne sisäiset »puolet» vaativat sittenkin enimmän huomiota.
Pääasianaan arvostelu pitäköön yleisön johtamista taiteen sisimpään, taiteen näkö-, kuulo- ja ajatuselinten välittämistä niille, jotka pitävät itseään maallikkoina eivätkä uskalla — usein eivät taidakaan — ottaa itse välittömästi vaikutelmia. Mutta arvostelu varokoon tekemästä karhunpalveluksia taiteelle. Sen sopii aina muistaa, että »yleisökään» ei ole alusta loppuun eloton möhkö, jota täytyy nuijimalla herätellä ja purettaa kuin sylivauvaa. Yleisön kainous kyllä tunnetaan: »emmehän me osaa arvostella, emmehän me osaa käytellä taiteen mittapuita, meidän käsityksemme on tietysti aivan subjektiivinen». Kunpa arvostelu olisi aina edes niin korkealla. Kunpa arvostelija aina tietäisi, että hänenkin käsityksensä on subjektiivinen — ja että niin tulee ollakin. — Mutta olen varma siitä, että juuri tämä yleisön tottumattomuus artikuloimaan vaikutelmiaan — jotka kyllä usein voivat olla syvemmät ja itsenäisemmät kuin ammattikriitikon — on johtanut arvostelijoita siihen itsepetokseen, että heidän monopoolinaan on taiteen selittely ja arviointi. Heillä kun on aina valmiina kielellä termit ja arvosanat, niin helppohan heidän tosin on antaa alkeisopetusta ja loistaa herkkäuskoisten edessä. Nykyään kyllä melkein kuka tahansa kyllin häikäilemätön suoriutuu julkisen arvostelun ulkonaisista pulmista: historiallisia tietoja antavat moninaiset kirjat ja kun tulee puute kauniista ja tyhjänsanovista lauseparsista, niin vilkaisee vain päivän sanomalehteä.
Mutta arvostelija, joka tahtoo olla selittäjä, valaisija, joka ei itse tahdo loistaa, vaan avata tietä taideteoksen sisäiselle valolle, hänellä täytyy olla sitä, mikä on harvinaisinta: sisäistä näkemystä. Muun puolesta hän sitten kyllä tulee toimeen.