YÖ.
1.
On laannut elon humu, lyö jo kello keskiöinen. Niin uhkaavaisna katsoo yö ja taivas tähtivöinen.
Kuin uhkahuuto etäinen soi ääni hiljaisuuden, niin salaisesti saapuen rajoilta avaruuden.
Se tuomarko jo saapunee näin tavoin varkaan, salaa, mi sammumahan tuomitsee sen liekin, joka palaa
tääll' alla öisten varjojen ja luona kuolon-nielun, min hehku hiljaa tuhoten luo tuhkaks' ihmissielun —?
Niin uhkaavaisna katsoo yö ja taivas tähtivöinen, ja pelokkaana sydän lyö, min kietoi kauhu öinen.
2.
Tuuli ulvoo ikkunassa, sanat yöstä saattamassa.
"Moni kurja vaivaan hukkuu.
— Ken nyt rauhan unta nukkuu!