Kun silloin hetkellä aamunkoin sa heräät taas suvimuisteloin,
sa käänny puolehen taivaisten ja rauhaa pyydä mun sielullen,
sitä rauhaa, mi kalvavan murheenkin yli lankee sätehin siunaavin.
AURINKOKYLPYÄ SYYSMYÖHÄLLÄ.
1.
Suvi vielä tenhonsa suo, viel' aurinko lempensä hehkuvan antaa, ja aaltoin välkkyvä vuo lyö riemuiten vasten kalliorantaa.
Sävel vielä kiehtova soi meren kuultavan kirkkaista syvyyksistä; ne keinuen unelmoi suviriemuista ohitse mennehistä.
Ne juhlien vastaan käy yön talvisen mykkää hiljaisuutta; povi sointuun ylentäy, kuin aavistain kevätonnea uutta.
Ne tuloon uutehen, ain' uudistuvaan suven, auringon luottaa; Niiss' uskon herätti sen syvä hartaus, min elon kauneus tuottaa.
Ah lainehet, sydämeen' suvi-uskonne sointuva, kaunis luokaa, ja riemunne säveleen mun verteni raskaiden yhtyä suokaa!