MADON MATKA.
— Oi, katso, kristiveli, ma mato veljes oon. Näin alhaalla ken eli, ei vaadi aurinkoon, näin heikkona ken eli, häll' yks on pyyntö vain käy ohi, kristiveli, hänt' älä huomaa lain!
Ja kaikki kristikansa se kuuli pyynnön sen, ja veljen, heikompansa, armahti ihminen. Ja veli heikompansa kun polki polullaan, taas kuuli kristikansa kuin ääntä mustan maan:
— Oi kiitos, kristiveli, jo ohi tuska on: elonsa mato eli, niin, — madon kohtalon! Näin alhaalla ken eli, häll' yks on armo vain: oi kuolla, kristiveli, sun huomaamattas sain!
MAAILMAN KIRJA.
Joka kerta, kun tuulet toukokuun kesän viestiä tuovat, jok'ainoa kerta, kun aukeevat järvemme aaltoiluun, joet tulvien etsivät emoa, merta, on silloin kuin sana saapunut ois, kova käynyt käsky: "nyt nouse matkaan, nyt kotoa, homehtumasta, pois!"
— Miten vaatien viestit ne saapuvatkaan! "Lue kirjaa luonnon ja maailman!" — elos toukokuussa kun silmäsi avaat, näet elämän kirjan aukeevan, rivi riviltä kuljet, tavaat ja tavaat. Kuin löytäjä uusien maitten oot, uus Robinson sinä tahdot olla: "kotirannat kauaksi vaipukoot, ilo mennä näin meren vainiolla!"
Rivin selväksi saat — se jo vuoden vei; sivun puoleen saat — meni elosi kevät. Näet: näin ei elämä riitä, ei! Ja sun silmäs kuumina värisevät: opit maailman kirjan aakkoset, — yhä riittää outoja kirjaimia; elon merellä näit suven kuukaudet, — yhä meriä näät, yhä aavempia.
Ja sun katsees kääntyvi sisäänpäin, sa muistoihin uinahdat ulapalla: "kai lasna jo kuulin, min matkalla näin ei uutt' ole mitään auringon alla." Ja paperikirjoista nuoruutes sä lukuja tuttuja muistossa kertaat, sa vaiheita omien retkies sukupolvien sankariretkiin vertaat.
Ja on kuin oisivat kertoneet ne paperikirjat jo ammoin sulle sun omien kaihojes taipaleet, ne, joiden päähän et ikinä tulle… Ja kirjoja niitä sä tulkitset: uus Robinson sinä sentään olet, kuten etsijäsielut ne entiset, joko meriä menet tai maita polet.