Joka paperikirja se käsitti vain sivun, lauseen tai tavun kirjasta siitä, mihin mahtuu kohtalot maailmain, mitä käsittämään elo yks ei riitä, miss' sun oma kohtalos oleva on sivu, lause tai tavu, mittasi mukaan, mikä auki on aina all' auringon, mitä miljoonat lukee — vaikk'ei läpi kukaan.
Ja sä näät: joka kerta kun toukokuu sukupolven uuden ylitse soittaa, se silloin matkaan tempautuu, sukupolvi se kevään: sen täytyy voittaa oma paikkansa lehdillä kirjan sen, joka auki on maailman ulapalla, mitä opettikin sana viisauden: "ei uutt' ole mitään auringon alla."
Mut keskellä aukeinta ulappaa kun uupuvat jälleen kulkijat uudet, ne paperikirjat ne todistaa: "joka taholle riittää rajattomuudet, sama etsintä elämät miljoonat jo ammoin vei, saman palkan antoi, — eri laivat er' aikoja kantoivat, samat aallot kaikkia laivoja kantoi!"
Ja ne pienet kirjat ne haastelee, ja se puhuu painettu ihmissana. Yö merten yllä jo hiljenee, kupu taivaan kaartuvi tummempana. Mut on kuin vuossadat haasteleis sun kanssas kaihoista yhteisistä, kuin maailman kirjaan sun matkasi veis joku ulapan hengettäristä.
WALTHER VON DER VOGELWEIDE: ERO MAAILMASTA.
Walther:
Nyt, rouva Maailma, en velkaa ma ole enää isännälle, te kanssaan laskut tarkastelkaa: kaikk' olen hyvittänyt hälle. Ket' auttoi hän, silt' ilo meni. Mä ennen juutalaistakin kuin häntä etsin avukseni. Hän vait' on aikaa kotvasen, mut sitten lunnaan kiristää, kun maksaa ei voi poloinen.
Maailma:
Oot suotta, Walther, vihoissas, ja turhaan pois sa aiotkin. Mult' aina saithan kunnias, sun tahtos aina tyydytin, kun jotain pyysit itsellesi. Ja surin vain, kuin puoleeni niin harvoin käännyit pyyntöinesi. Sä mieles malta, hyvinhän tääll' elät, vaan jos jätät mun, saat syömen ikisynkän.
Walther: