[Hieman vaillinainen. Julk. huom.]
Vastavirtaan nousee lohen suku.
Aallon urho, terässuomupuku, meren kehdon keinunnasta läksi vihreilt' ulapoilta Pohjaa kohti, oma luonto, lohen luonto johti ylemmäksi, yhä ylemmäksi, missä vedet hopein hohtelee, päiväksi miss' yökin vaalenee, kevään puhaltaissa yli maan, valon palatessa pohjolaan.
Kohti suita virtain vihiseväin vetten urho rientää valkokeväin, niinkuin miekka aaltoin läpi viiltää, evät kuultaa, suomut kirkkaat kiiltää. Poukamassa lepää lyhven hetken, kuhinassa meren karjan muun, tuntee tuoreet vedet virransuun, jättää parven, alkaa kesäretken.
Kohti tulvaa tulisinta, tuonne, miss' on vahvin vastavirran juonne! Missä vaahto kuohuu kuumimmin, poreet kuplii, pyörteet nousee, vaipuu, missä toiset myötävirtaan taipuu, — sinne lohen luonto alttihin! Vastamäkeen, tummaa tulvaa vastaan, turvana yks tunto ainoastaan: tuinmain tulvavetten yläpuolla vedet kimaltavat kirkkahinnaan, vihisevät virrat hopeisinnaan kymen latvoill', ylämailla tuolla, yö kuin päivä siell' on seesteinen, pohjahiekka — — — — —
Ylemmäksi, yhä ylemmäksi! Virran mukaan taipuu kaikki muut: putoo koskist' alas suuret puut, rantaa rauhallista lähemmäksi painuu parvet siikain, salakkain, — vastavirtaan nousee lohi vain. Kohoo kosket uupumatta evän, näkee eessään vuolteen selkenevän, virran yllä valon uuden huomaa, tuoksutuulahdusta, kesän tuomaa, tuntee, suvantoja uidessaan, näkee suven saavan Pohjolaan, tuntee ilmain rannat ihanammat, avaramman taivaan aaltoin yllä, ripein evin, pyrstön pyyhkäisyllä, solmuvälit tekee nopeammat, tiensä aina varmemmaksi tietäin, kutsun kuullen yhä lähempää, — — — — tuntein aina vähempää, iloll' uoman uudet nousut sietäin.
— Eikä lepää koskein urho ennen kuin on suven laulavimman mennen ennättänyt syksyyn, tähtiöihin, jälleen päässyt vesiin vihreöihin, turviin tunturien hiljaisuuden, alle syksyn suuren avaruuden, kuin on täyttänyt hän luomislain, kevään käskyn, rakkauden vaiston, voittanut on miehuutensa taiston, ja on enää eessä talvi vain. Silloin senkin luonto lepoon taipuu, myötävirtaan lohikin jo vaipuu, — — — — — — — koskiin alempiin, meren kehtoon, vesiin yhteisiin, kuin ei koskaan luonto sieltä pois vastavirtaan sitä vienyt ois!
TULIKASTE.
(Omistetaan maanpuhdistuskaarteillemme.)
Tulikastetta vailla on vapautemme. Vaan kohta, kohtahan enää ei! Tulikastetta vailla on vapautemme, — päin tulta jo tuiskivat askelemme, tien ankaran auki me lakaisemme, nyt Horna hoitonsa maasta vei!