RUUDINHAJUA.
I.
Kaksi meit' on kunnon naapuria, kaksi nuorta, oivaa perheenisää, (aviossa kaikkein toivorikkaimpia, mikä yhteisymmärrystä lisää); tosin suutari vain hän, — minä koulumaisteri, — siis arvolt' enemmän.
Mutta arvoeroista me viisi, hartaat veljekset ain olemme: samat halut loihtii meihin joskus Hiisi, samat polut silloin polemme, — unhoittuupa kallis koti, perhe, päiväks pariksi pois katoamme; sattuu, — sattuu ehkä pieni erhe, mut on nuoruutemme puolellamme!
Yhteen vetää meitä vielä muu: luontoon meillä sydän lumoutuu, niinkuin vainen armaihimme, — aina, milloin mielt' ei ainut suru paina, kohtalomme ainut, pieni ilkku: hän on hiukan kuuro, minä hieman nilkku.
Yhteen vetää muukin luonteenlaatu: hengen hurma, — suutarin kai saatu tuiman pikilangan laulusta, minun — kirjoista ja koulusta; se on: tarve sankaruuden tajuun, kaipuu kunniaan, — niin, vaikka ruudinhajuun!
II.
Ruudinhaju! — Huumaten se kulki yli vanhan, raihnaan maailman, niinkuin myrkky — toisista kuin pihkantuoksu — sulki lännest' itään syliins' Euroopan. Nenää kutitteli, maksaa kouri: Viime tuomiosta heikot sielut houri, — eikä suotta, vaikka vanhan tavan mukaan. — Mutta ylevästi me, jos kukaan, suutari ja minä, kuuntelimme sodan alkavata jylinää. (Tosin kauas siit' on kaupunkimme jäänyt, ja myös toivon mukaan jää.)
"Hyvä syntyy!" meillä se ol' usko. "Pois on kansoista koht' unteluus, kuka kestää, sen on päivä uus, sen on nousu taas kuin aamurusko! Veriin sukupolven huomisen syttyy miehuus sankar'aikojen!"
(Hm! — jo aviossaan kuhertelu-ajat molemmilt' ol' ohi; köynnösmajat, tanssit, lemmen hip! ja hellerei! enää meitä tyydyttäneet ei; se on: olimme sill' astehella, jolloin kohtaa jälkipolvien tanut miehet alkaa ajatella, mutta löyhät luonteet naukkaella vanhaan tapaan niinkuin mettinen.)