Muuten oli Siljolla verissään peloittavan varma aavistus lähenevästä kuolemastaan. Kuolemanaavistus kaikuu alati palautuvana kertosäkeenä hänen runoistaan, aforismeistaan, hänen sanonnastaan jokapäiväisessä elämässä. Kerrottuaan jonkun tapahtuman nuoruudestaan saattoi hän lisätä: "että sen tiedät, sillä sinun pitää olla historioitsijani…!" Eikä vain yhden kerran, vaan, muistellessani hänen menonsa jälkeen, hämmästyttävän monasti. Yhtä tarkka oli hän siitä, että huolellisesti säilytin jokaisen hänen lahjoittamansa runon, käsikirjoituksen tai muun lappusen. Toisinaan näille lopun ennustuksille melkein naurahdin, toisinaan korvallani pahasti kuulostelin, varsinkin kun lisäksi tulivat omat turmanenteiset uneni, joiden tapa jo vuosikausia on ollut toteutua… Barbaarien sotahan riehui maailmassa paraikaa, ja Siljo sen hyvin tiesi, että jos Suomessa mylläkkä nousisi, oli hän niitä miehiä, jotka luonteensa pakosta joutuivat mukaan isänmaan puolesta ennemmin tai myöhemmin. Siitä huolimatta joutui hän mukaan ennen alkuperäistä aiettansa — —
Mutta kun kuolema sitten tuli, ei Siljo sitä kuolemaksi tuntenut eikä kukaan häntä siitä varoittanut. Eihän hänellä nyt ollut mitään halua lähteä maailmasta pois! Venäjän vallankumouksen jälkeen oli hänen elämänhalunsa suunnattomasti paisunut, hän unelmoi ja suunnitteli omansa kuten koko maan kulttuurin nousua. Hän vapautui ja kasvoi entisestä stoalaisesta kristillisvivahteisesta kielteisyydestään, hänestä oli tullut melkein epikuurolaisesti innostunut kuten nuori renesanssiruhtinas ainakin! Walther von der Vogelweide oli palannut rouva Maailman luo —! — — — Kun hänet kahdeksan tienoissa eräänä sunnuntai-iltana nuoren toukokuun alussa leikattiin, nukahti hän yöllä kahtakymmentä vailla kolme tajuttomana morfiiniseen uneen — — — siinä uskossa, että kaikki oli hyvin, kuten hänelle hoettiin, että hän siitä suoriutuisi!
Voi sanoa, ettei Siljo tänä päivänä tiedä kuolleensa, — ei mitään jäähyväisiä hän ottanut elämältä, ei ainoatakaan viimeistä toivomustaan lausunut!
Jouluna 1916 sain runoilijalta lahjaksi kokoelman hänen uusia runojaan ja aforismejaan, jotka olivat omistetut "Helmiina Rossille". Ihastuneena pahoittelin, milloin nämä voisivat nähdä päivänvalon. Hän vastasi taas: "julkaiset ne kuolemani jälkeen!" Ja kun näistä runoista uudelleen tuli puhe, toisti hän saman, aina vain: "— kuolemani jälkeen…"! Sairashuoneessa sitten kertoi hän laittaneensa minulle käärön, josta oli etsittävä joku esine, jota hän kaipasi. Käärön suojaksi oli se osoitettu pienellä kirjelappusella Jyväskylän kansakoulun johtajalle herra Martti Korpilahdelle. Kun hänen kuolemansa jälkeen kirje avattiin, oli siinä vain lyhyt kehoitus jättämään paketti allekirjoittaneen huostaan. Tuon kohtalokkaan käärön pääsisällys oli juuri tässä julkaistavat runot ja aforismit. Se käärö oli hänen ainoa toimenpiteensä ennen sotaanlähtöään — — kuitenkin kuin kaikkien mahdollisuuksien varalle — —
Kokoelmasta "Selvään veteen", joka tarkoin on järjestetty Siljon laatiman sisällysluettelon mukaan, on sonetti "Aikamme uros" jätetty pois kovin vaillinaisen puhtaaksikirjoituksen takia. Luettelossa mainittujen "Elokuun kuutamo 1917" [ehkä sama kuin "Majatalo">[, "Yksinäinen jumala", "Ma napisin jumalaani vastaan" ja "Ylösnousemususkoa" runojen käsikirjoituksia ei ollut missään, kuten ei myöskään ollut mainittu niitä missään lehdessä julkaistuiksi. Samaten olen jättänyt pois Siljon tekemät sulkumerkit vielä arvelemainsa sanojen ja kohtien ympäriltä. Mielestäni ne häiritsisivät runon rytmeistä nauttivaa lukijaa, talletettavissa käsikirjoituksissa ne sen sijaan jäävät kirjallisuudentutkijalle, jolla niistä enin mielenkiintoa on.
Se tappio, jonka kirjallisuutemme ja henkinen elämämme kärsi Siljon, nuoren johtajansa kadottamisesta, ei ole korvattavissa tämän taiteilijapolven aikana. Sitä hengen ja ruumiin, pään ja sydämen, elämän ja opin sopusointua ei ole nyt kellään meistä. Ei sitä objektiivisuutta ja rehellisyyttä, sitä runsasta hedelmällisyyttä ja teräksistä itsekuria kuin oli hänessä! Siljon jälkeen ovatkin muutamat kirjailijaimme ja arvostelijaimme ainekset, joista totisesti voi sanoa, ettei henkinen punakaartilaisuus heistä kaukana ole, taas häikäilemättä suunsa avanneet. Meillä — kuten herra paratkoon muuallakin! — on olemassa niin paljon hermotylsää, tunteetonta, antiartistista verta kirjallisessa työssä. Reklameeratuin kirjallisuuden laji on meillä jo vuosia ollut ilkeä romanttinen alhaiso-maalaus, joka silloin tällöin itkee krokodiilinkyyneliään Aleksis Kiven inhimillisten paarien ääressä.
Suomi kaipaa nykyään terveitä, voimakkaita, kauniita kirjailijapersoonallisuuksia, toisin sanoen, kirkkautta, intohimoa, miehiä. Sillä naiset eivät voi muuta kuin heijastella…
Tampereella, 5 p. toukok. 1919, Siljon kuolinpäivän aattona.
Ain' Elisabet Pennanen.