Ja linna merta liki siell' uljas mulla on, — ja tervehdyst' on sieltä tää tenho soittelon.
KAUPUNKI.
(Jacob Tegengren.)
Sua vihaan niinkuin verenimijää, sua ikinälkäistä, sua petollista, jok' uhriesi sydämiä syöt ja heidän vertaan juot ja kyyneleitään. Sua vihaan — valheen vaippa vainen jää jälelle loistoistasi kalleimmista. Ain' äänes huutaa, huumaa, päivät, yöt, ja vankis hourein hiipii kauhun-teitään.
Et nuku konsaan. Suonin kuumeisin elämä villi kiehuu sisälläsi, ei konsaan uhris sulta rauhaa saa, ne rientää, raataa — vaan ne hautaan halaa. Ain' oot sä tyytymätön kuitenkin: ain' uutten uhrein himo syömessäsi. Et konsaan kyllin polttopuuta saa, — sun liedessäs vain ihmissielut palaa.
Sä vilpin pesä, aina paisut vain, — min kalpeammiks orjalaumas saavat, sen upeammin itse rehoitat — sua ruokkii päivä päivält' ihmishiki. Ei konsaan seiso grottemylly lain: sen uhrit, verens' antain, auki haavat, sen kitaan ahmivaiseen hukkuvat, — se kaiken murskaa, syö, mi saapuu liki.
Suurkaupunki, mi maneetti sä liet: mi taikavoima vetää uumeniisi, mi mahti sinne imee, vangitsee, mi hornan lumo huumaa, sitoo sielut! Maan lasten — rikkaan, köyhän — kiertyy tiet sun luo — he luottaa onnen-lupauksiisi, lumeistas silmät heiltä huikenee, — ei nää he, ett' on auki hautain nielut.
Pois auran kurjest' otat ihmiset, viet tupain rauhan, taivaan valon heiltä, viet suorat tavat, luonnon puhtahan, ja annat tuskan, hädän, alennuksen. Yön merenä sä ylleen aaltoilet, vain vainaat rantaan kannat kuohuis tieltä. Heit' ajat lailla pedon raivoisan ja vihdoin uuvutat luo kuolon uksen.
Kuink' usein huudon hurjan kuulla sain päin taivaita öin kirpoavan maasta, pesistä tuskain, teiltä kurjuuden, yön lasten, eksyneitten orpoin luota. — Niin parkuu tuomittujen parvi vain, vihasta kuohuin kostonhimokkaasta. Ah, kuolinhuuto surun lapsien, joit' aamunkoi ei enää konsaan vuota!
Suurkaupunki, sua opin vihaamaan, sua porttoa, sua noitaa tunnotonta. Sua vihaan ma, kun sinussa ma näin vain vampyyrin, mi uhrejansa vainoo. — Pois luotas, luonnon helmaan rauhaisaan, nyt tieni kääntyy käymään päivää monta. Ma sielunsairaaks, sielunorvoks jäin, kun kivimuuris kotini ol' ainoo.