Ei moni tiedä
salaisuutta rakkauden,
tunne janoa ikuista
ja nälkää sammumatonta.
Pyhä ehtoollinen
ei arkimielelle
syvyyttänsä avaa.
Mutta ken kerran
hehkusta armasten huulten imi
hengitystä elämän,
keltä pyhä tuli
värinäksi aallon sulas sydämen,
kenen silmä aukes
tuntemahan taivaan
syvyyttä tutkimatonta,
saa syödä jumal-ruumista
ja jumal-verta juoda
iäti.
Ken lihallisen ruumiin
tajus jalon arvon?
Ken voinee sanoa,
ett' ymmärtää hän veren?
— Vain yhtä ruumista on kerran kaikki, autuutehen aallot taivaallisen veren keinuttavat ihmisparin silloin. Oi jospa maailman meri jo punertuisi ja kivi lihalliseen, tuoksuvaan sulais elämään! Ei atria kallis pääty koskaan, ei rakkaus kylläiseksi saa; ei kyllin syvään, kyllin läheltä se autuuttaan voi omistaa. Ain' hellemmiks saa huulet ja siirtävät nautinnon yhä syvemmä sydämeen. Kuuma nautinnon väristys käy sielun läpi, sydän isoo, janoo aina enemmän: niin kautta ikuisuutten jatkuu atria rakkauden. Jos kerran vain sitä saituri maistoi, hän kaiken jätti ja viereemme istuutui ääreen kaipuun pöydän, mi ei koskaan tyhjene. Hän rakkauden ylivuotavaks tuntee ja nauttii ylistäin verta ja ruumista.
POISSA KOTOA.
(Adolf Bartels.)
Jo kotiin vaiti palaisin enk' enää kulkis pois. Taas nähdä tanhut rakkahin, miss' elin lasna, mielen' ois. Puutarhaan isän tulla taas kera kevään mulla ois kaipuu — ah, jos päästä vois!
Eess' ikkunani seisoo puu, jo aikaa alaston. Se muurein väliin piiloutuu valosta taivaan, auringon. Puu pian kaadetahan, ma pian kuihtumahan jään yksin tänne, juureton.
HAUTAKIRJOITUS.
(Jacob Frese.)
Maaemon rintaa painaa hän vielä kuoltuaan, hän, jota kohdust' äidin se holhos poikanansa niin ylpeänä vaikka hän polki emoaan, sen hoiviin vei hän luunsa, silt' etsi lepoansa. Niin kuuliaisna poika se painui rintaan maan, niin rakkaana niel' emo rakkaimpansa.