"Turkaseenko tuhantinen hoppu —?
Poikki mult' on kohta polkimet."
"Vähemmäll' ei tiestä tule loppu,
jalka jaksaa, suus kun voitelet.
Kaikki linnut puista maahan painuu;
mikä jälet jussinkin jo kohta vainuu —?"
— Vetää saan ma jalan-kampuraa,
kuuro suutar' astuu touhuaa.
Mutta kaikki loppuu aikanaan. Koivumäen loivan rintehellä vihdoin seisahtaa hän menostaan. "Tässähän jo kelpaa lepäellä!" Ja hän katsoo, iki-ihastuu: "Uskotkos, mua maisema ei toinen ihastuta näin. — Mut eipä muu murhetakaan näin; nyt tääll' oon loinen, vaikk' ois käydä voinut toisin, vaikka herra nyt tääll' olla voisin… Minun ois tuo talo punapääty järven rannassa ja hyvyys sen, isäni jos oisi ollut sääty suurempi kuin rengin halpasen; hiukan kuuro jos en ollut ois, — multa nenän eest' ei sitä viety pois…" — "Pihkaa! Annas olla, saamme naukun!" Maahan laskee pyssyn hän, mä laukun.
Mutta jälleen vaatii ryyppy palan, — saaliillehan laukku tarvitaan: aimo kiire tapaa suolakalan, sillin, kylmän lahnan puolikkaan, näkkileivän, limpun, voin ja juuston, punajuuren, nakkimakkaran ynnä verileipäkakkaran, kanan — josta koira saa vain luuston — maidon, — pannukakun, — omenan.
Moinen eine jälleen vaatii maukseen "Iris"-torpeedonkin aikamoisen, sikaari taas imee osalleen vielä yhden naukun — ynnä toisen.
— Välill' armaan maan ja tyynen taivaan aatos autuaasti karehtii: milloin nousee poutapilvilaivaan, milloin veden välkkeess' uneksii… Uuvuta ei keskikesän helle, raukaisee vain syvä tyytymys. Mik' on suuruus suotu ihmiselle, mikä herruus, mikä viihdytys!
"Suutari, nyt meidän maljamme! Kättä yli maan voin ojentaa: tässä meidän on tää kaikki maa, se on saaliimme, on Kolkhis-taljamme! Mitä pyytäisimme voittaa vielä! Suutari, sun karvas tappiosi ennen syntymääs jo säädettiin, — vaan sen kärsit, kestit, niin, voitokseskin käänsit elon tiellä! Muinen mieles yhtä neitiä kosi, yhteen taloon tyytyi; — näet nyt: luonnon herroiks oomme säädetyt. Meidän kunniaksi taivaat ylenevät, loistaa päivä, vedet väräjää, tuhlaa syys, min säästi kaino kevät: purppuraa ja kultaa kellervää; meidän kunniaksi koivu tuolla vaihtaa hamettaan, ja haapa punertaa, niinkuin verevinnään kaipais kuolla… Eikös paista metson poski tuolla, toista lehto teiren huhuntaa, meidän mieliksemme…" Laukun luona kuorsaa koira, väsynyt kuin vuona. Kuuro suutari vain lallattaa…
Mutta hss! Mi siellä suhajaa —?
Mikä ripsaa —, mikä kuukkii sieltä —?
"Hiljaa, hiton suutari! — Hei, maltas,
jänis! Kohta kuulet sodan kieltä —.
Ojennahan, lalli, pyssy altas —!"
— Niinkuin vanha rauha maassa ois, pupu tuskin polunpohjaa vainuu, sitten mäen rintaan mättähäksi painuu, niinkuin kehtoon nukkuis pois. "Otusparka! — Mut ei auta muu: aika tää jo tietää täytymyksen, hylkää tunteen hempeyden, sen viettelyksen, uhraa niinkuin itse uhrautuu. Satuit, polo, tielle vahvempas…" Ja ma polvilleni kohoan ja ma tähtäilen ja huohotan. Mutta suutari — hän, mukamas, osaa muutakin kuin lallattaa: hän se taitaa pyssypraktiikkaa —! "Honkiin menee! Pyssy tänne, hiis!" Närkästyn, mut enpä riitaa haasta, pyssyn luovutan, ja tyydyn siis taktiikkaa vain hieman neuvomaan: miten pensaan piiloon kaarretaan, miten varma tuki saadaan maasta, — sitten vasta tähdätään — ja laukaistaan. — Hetken tuumii hän, mut uskoo mua, ryömii, kokee pehkoon piiloutua; samassapa jussin silmät aukes, suutar' ärähti — ja pyssy laukes, — pum! Mut toinen panos — eikös satu! Säikytetty armaist' unistaan metsän lapsi karkaa kauhuissaan, pääsee vähäisen, jää punalatu —. — "Kovin pien' on polo, sietäis säästää!" anoo syömeni, mut: "Johan se sen päästää!" karskisti mä ääneen kiraisen. Mutta tulisesti toimien valmis suutar' on taas rynnäkköön. "Porokuulan lasken heittiöön!" Ja sen viereen syöksyy hän — ja pau! siihen paikkaan pupu suoristau…
Voitto! — Vaan on pahanen se pataan, kovin repaleinen keittiöön… "Haudattakoon, maa sen periköön, jatkakoon siell' unta alkamataan!" — Sodassakin poveen voittomaan kuollut vastustaja hoivataan…