Vaan lähenevä vappu vasta sai mun askeleni tänne kääntymään tääll' ajellessani: näes ulkoilmaan mun täytyy kaupungista paeta jok' ainut aamu, kevään kirkkaus on elinehto minun luonnolleni. — Ja luulen: siinä meill' on sama luonto. Ja kuka paatuneinkaan kirjamies kamariherrana vain tuhlaisi nää viikot, täydet ihmeistä, — en minä. Siks en ees tänne ole malttanut, — niin vähän sentään vapaana saan olla — vain aidan takaa aina tavoitan sun onnes sopusointuisuutta nähdä.
AARO.
Vaan 'lähenevä vappu' — miten sanoit?
TANHUA. Sen, hyvä veli, oitis selitän. Me 'Soihdun' miehet oikein säteileväks aiomme näes vappunumeromme, — me keväälle sen oikein vihkisimme kuvaelmalla vappuiloista. Ja ohi ajaissani huomasin: ken heleämmin meille runoilisi kuin veli Vesuri siit' aiheesta?
AARO.
Oo — ehkä entisaikaan runoilinkin,
kun itse olin vielä vihreä.
Vaan nykyään —
TANHUA. Et kauneint' itseäsi pois heittäne, sit' estäin kukkimasta! Ja lehtemme — ei sitä vastaan kai lie sulla mitään?
AARO. Mitäpähän ois. Ja miksi ei, kai tämän tarpeenne voin täyttääkin, kun kätköistäni haen. (Menee, penkoo pöytälaatikkoaan.) Se onhan maineeseeni aimo lisä, ja maine ain' on tarpeen.
TANHUA. Sitä saat. Parempi kyllä ois, jos uuden runon tekisit meille — mutta miten vain: oon avustuksestasi kiitollinen. — Mut eikö meidän jälleen muutenkin pitäisi lähentyä? — toivon sitä.
AARO.
Miks ei — vaan vapauden hinnall' ei.
TANHUA. Ei toki. (Naurahtaen.) Senkö puolesta sä pelkäät ja varot niinkuin impeyttä vain? — Jos sallit, avustajiemme joukkoon sun nimes merkitsen, — Ja runosi kai mulle tuot — tai muuten toimitat — sen lopulliseen asuun autettuas.
(Laskee käsistään painoarkit, joita on koko ajan vähän väliä katsellut.)