KERTTU (pyörähtää kantapäällään ja peittää ojennetulla kädellään Moision suun.) Jo riittää, herra! Jospa Aaro kuulis —.
MOISIO (ottaa haltuunsa Kertun koko käden.) Ah, Aaro! Aaroll' yks on ansio: ett' oot sä hänen — sikäli kuin olet.
KERTTU (vetää loukkautumista teetellen kättään pois; Moisio ei laske.) Oon hänen!
MOISIO. Onpa seikka toinenkin hänelle ansioksi laskettava: ett' ei hän ihailullaan tukenut viel' ole valtaa herra Tanhuan. — Aa, Tanhua! Sen nimen mikä toikaan nyt huulilleni —? Sama herra näes nykyään raportteja runoista näist' antaa etukäteen sinne tänne: 'ne hälle ovat olleet pettymys, kun nähdä sai hän ne, ja kustantajan on ollut pakko niistä vaivaa nähdä, niin, uuteen uskoon valaa', — ja niin eespäin. Vaan ken on Helinillä neuvoksena? Samainen herra Tanhua — hän, hän se sen arvovallan siellä saanut on. Vaan miksi juuri hän, en käsitä. Ja minusta se aivan väärin on, ett' yksi kirjaniekka toista holhoo. Se toimi liian vaatelias on, ja luonteelle vain arvokkaalle sopii! — Niin, Aarolle ne pahoin tehneet on, vaikk' eihän pahaksi se koitunekaan. (Painaa päänsä likemmä Kerttua.) — Vaan me, me kahden hänen kohtaloaan sen kärsivällisemmin ohjaamme, — niin, niinhän, Kerttu?
KERTTU.
Niinpä kai —.
(Kuuluu kiivaita askelia portailta; Moisio päästää Kertun käden,
laskeutuu pöydältä, huomaa jalkainsa juuressa shekin ja kumartuu
sitä ottamaan; Kerttu etenee sohvan päähän.)
MOISIO.
Kas, shekki!
KERTTU (iloisesti.)
Häämatka-lippumme!
(Samassa syöksee Aaro Vesuri sisään ja viivana pöydän luo.)
AARO (etsien pöydältä.) Jäi lemmon lippu, — se veren hinta, — hiiskö —?