(Moisio ottaa kirjan, istuutuu pöydän laidalle,
vetäen Kertun lähelleen.)
MOISIO.
Kas vain! — Sä näytä missä vika piilee.
(Selaillen.)
— Aa, jokin leikkaus kai tehty on —?
Ja sangen huomattava, siltä näyttää.
KERTTU (säälivästi.)
Pojulle ovat siellä julmat olleet.
MOISIO.
Tjaa — totiseksi oli mennytkin.
Niin, niinhän runoniekkaa koulitaan.
— Noo, pian me sen haavan hoitelemme.
KERTTU.
Vaan pahoin on ne tehneet Aarolle.
MOISIO (tarttuen Kertun käteen.) Me yhdessä sen haavan hoitelemme, me hänen ystävistään taatuimmat, — vai miten, Kerttu?
KERTTU.
Niin —.
MOISIO. Me miehen teemme kuin teemmekin vie!' Aaro Vesurista. (Selaillen jälleen kirjaa.) — Mut täytyy myöntää: pahoin hänelle ne näyttää tehneen.
KERTTU.
Sanaa sanomatta —
MOISIO. Niin, itsessään se paha teko on, sit' ei käy kieltäminen. Laihaksi jäi kirja — vaan sen leppoisampi onhan. Ma suosittelen sitä lopultakin: sun suloashan laulaa laulut nää, — ja siin' on sille kyllin ansiota.