KERTTU. Oisit vaiti ees. Ilosta vielä näppiäsi lyöt, kun rauhan simaa yhä juoda saat sinäkin tämän katon alla.
TIKKA.
Rauhan —?
Vaan sodan oltta ensin — luulen ma.
Ja hiis,
(lyö näppiään)
se kyllä menee makoon sekin!
KERTTU.
Ei tule, eikä tarvita —.
(Nostaa kirjaa.)
Ei kukaan
saa enää tästä sodan syytä.
TIKKA.
Enää —?
Ken ryöttä niin sen lamaan lyönyt ois?
(On laskenut taakkansa uunin kupeelle,
tulee ja yrittää ottaa Kertulta kirjan.)
KERTTU. Pois ryöttäsormi! Mene, pese itses, ja tule sitten oikein pyytämään.
TIKKA (lähtien toiseen huoneeseen.)
Jokohan kannattais? — Ne jokohan
miespoloisella mitkä myrkyt juotti?
Sen oli näköinen. — Hyi haaskoja!
KERTTU (pyyhkii kirjan selkää.)
Hyi töhrijää, jo töhri —.
(Koputetaan.)
Tehkää hyvin!
MOISIO (astuu sisään arvokkaana; hillityllä riemastuksella.) Tääll' oot kuin ootkin sä, Terpsichore! (Rientää Kertun luo, joka ojentaa toisen kätensä; Moisio ottaa molemmat, suudellen niitä.) Vesuri huhtoi tuolla mua vastaan, kuin kulo ruskeana kasvoiltaan. Ois juuri hälle ollut juteltavaa, mut aprikoin: tääll' ehkä joku on — — ja olipas — —! Ja mies jo kaukana tömisti tiehensä — mua tuskin huomas. — Mi höyry liekin pojan päässä taas. Viel' et sä kesyttänyt ole häntä —?
KERTTU. Ah en — hän nykyään lyö leikiks kaiken. — Vaan, näyttää, nyt on hällä vuorostaan muut leikitelleet — jotkut holhoojansa. (näyttää Moisiolle kirjaa) kun tätä ei hän tunne omakseen.