AARO (yrittää ensin laimeasti tavoittaa sitä pois, pistää sitten kätensä housuntaskuihin.) Ei minun ole se. Sen vaihdokkaan vien pois.
KERTTU (toisen pöydän äärestä.) Hui, hupsuttele, mörökölli! Tää nimes on, ja runot tunnen kyllä, (Lueksii, lausuu puoliääneen.) 'Sua kuutamoilloin, kuutamoilloin. sua kuutamoilloin lempiä sain, ja jos kaipasin milloin, nimes kuiskasin huoahtain: yön syvyys hohti jo hopeasilloin; — ah, silloin yli aaltoin vain polon luokse astelit, armahain!'
(Hypähtää ylös, kiitää Aaron luo, kietoo toisen käden kiinteästi Aaron kaulaan, toisella pyyhkii hänen otsaansa.)
No, kulta armas —!
AARO (hätkähtää, painaa Kertun luotaan pois,
menee ja kietaisee kirjat kääröön.)
Anna tuokin tänne!
Ei minun ole se.
KERTTU (piiloittaen kirjaansa )
Mut onpa mun.
(Ravistaa taas Aaroa.)
Mit' unta hourit sinä?
AARO. Hornan unta, — vaan liian totta —.
(Siepaten palttoon ja hatun, töytää ovelle, mistä juuri
työntyy sisään Kalle Tikka maalausverstaineen.)
Yhteisväylillekö
sinäkin työnnyt? Kulje ikkunastas!
TIKKA (hänen jälkeensä.) Vai noin sit' ulapoille lähdetään, noin oikein myrskypurjein —. Potra poika! Ken uskoi noinkin uljaaksi —. (Huomaa Kertun.) He — hee. noin mesihuuli morsian, ja sulho kuin madon niellyt —.